sunnuntai 25. kesäkuuta 2017

Viikonloppusurautus Hyrsylän mutkan kautta

Pitkään tässä on hiljaa oltu, mutta nyt on jälleen palattu baanalle. Tosin niin kävi, että totesin luitten kiinni luuduttamisen sen verran aikaa vieväksi hommaksi, että myin prätkän pois ja ostin Nivan tilalle. Kaksi kesää ja kaksi leikkausta meni, kunnes sain 2015 kesän alussa katkenneen solisluun kuntoon. Liian vanha mies olen kesiä kotona viettämään. Niva-retkillä yritän kuitenkin säilyttää jotain motoristin näkökulmasta teitä arvioidessani. Mutta asiaan.

Kesäkuun 16. perjantaina tapasimme entisen Rajapysäkin pihalla Niiralassa. Matti ja Hannu prätkillä, molemmilla Bemarin matkaenskat, ja minä Nivalla. Monen kanssa on vastaavanlaisesta ollut puhetta, mutta tämä oli sitten ensimmäinen prätkä-auto-retki. Ja sitten matkaan. Rajan ylitys sujui rutiinilla ilman jonoja. Pyörät menivät läpi hieman autoa nopeammin. Nykyään Värtsilän kylälle mentäessä pitää olla rajavyöhykelupa Venäjän rajavartiolaitokselta. Kuitenkin Venäjän rajalain mukaan rajanylityspaikalta lähtevää tietä pitkin voi kulkea vyöhykkeen läpi vyöhykkeen ulkopuolella olevaan kohteeseen. Venäjän rajavartiolaitoksella on Värtsilän kylälle mennessä näin ollen tarkastuspiste, jossa rajavyöhykeluvat tarkistetaan. Selitin lupia kysymään tulleelle sotilaalle, että minulla on lupa, mutta pyörämiehillä ei. Olemme menossa Jänisjärven pohjoisrantaa pitkin kulkevaa tietä pitkin Suojärvelle. Kaveri oli hetken hyvin neuvottoman oloisena, kunnes apuun rientänyt vanhempi rajavartija kuunteli matkasuunnitelmamme ja toivotti hyvää matkaa.

Kilometrin pätkä Värtsilän kylälle on vasti'ikään saanut uuden asfaltin, mutta kylältä kohti Soanlahtea ja Suistamoa kääntyvä tie oli vanhaa hyvää soratietä.



Tarkoitus oli alunperin ajaa noiden vanhojen suomalaiskylien kautta, mutta Hannun navigaattori ohjasi meidät vääjäämättömästi ajamaan Roikonkosken kautta. Eli Soanlahden tienristeyksestä kohti Roikonkoski-Tolvajärvi -tietä ja sieltä sitten Roikonkoskelle. Roikonkoskelle saakka tie oli sellaista Nivalla 50-60 km/h nopeudella ajettavaa. Niva lyhyellä akselivälillään ei ole mikään paras vekotin kestävään suorassa, kun alla on täristävä alusta. Moottoripyörällä pystyy pitämään huomattavasti ripeämpää vauhtia.


Suoran toisessa päässä menee rekka ja sen takana Hannu ja Matti. Pitkäranta-Suojärvi -tie.


Roikonkosken jälkeen päästiin isommalle Pitkäranta-Suojärvi tielle. Tie oli leveämpi, mutta sorapintainen. Periaatteessa se olisi kestänyt kovemmankin nopeuden, mutta ongelmaksi muodostui, että huonot paikat tulivat sitten yllättäen eteen. Niinpä jatkoimme matkaa 60-80 km/h nopeudella karsean pölyn keskellä. Jossain edessäpäin meni kuorma-auto. Onneksi pääsimme siitä melko nopeasti ohi ja hieman puhtaammassa ilmassa Suojärvelle. Majoituksen olimme varanneet perhehotelli Tamarasta. Huoneet olivat siistit ja edulliset. Ja mikä parasta, yksi hienoimmista pysäköintialueista, mitä olen Venäjällä nähnyt. Suihku, hieman purtavaa, pari olutta ja nukkumaan. Huomenna on pitkä päivä täynnä ajoa.

Tamaran aidattu parkkialue
Aamu oli tälle kesälle poikkeuksellinen, sillä aurinko paistoi kirkkaalta taivaalta ja enteili lämmintä päivää. Tamaran maittavan ohrapuuroaamiaisen jälkeen pojat pakkasivat pyörät ja suuntasimme kohti Laatokan rannalla sijaitsevaa Uuksua. Päivän ajosuorite tulisi olemaan noin 250 kilometriä. Ensimmäinen välitavoite oli Veskelys. Suojärvi-Petroskoin tien vasemmalla puolella heti kaupungista poistuttaessa on paikalliset bensa-asemat, joista ensimmäisellä kävin tankkaamassa. Nivani vie 12 litraa sadalla, joten hepo on juotettava aina, kun lähde löytyy! Pojat ajelivat koko viikonlopun yhden tankkauksen taktiikalla. Neljänkymmenen kilometrin matka Veskelykseen taittui nopeasti, sillä tie oli venäläisittäin kelvollista öljysoraa. Veskelyksessä pysähdyimme ostamaan pikkusuolaista ja juotavaa, sillä edessä oli 100 kilometrin erämaataival pitkin pölyisiä sorateitä.

Kaupan pihalla tapasimme suomalais-venäläisen porukan. Näillä tienoilla elää vielä vanhan tsaarin Venäjän ja Suomen suuriruhtinaskunnan jälkikaiut. Tapaamiemme ihmisten suku oli jäänyt Suomen itsenäistyttyä kahden puolen rajaa. Nyt Suomen haara oli lähtenyt Venäjän puolella eläviä serkkujaan tapaamaan! Näitä aina joskus sattuu kohdalle. Tapaamisesta jäi jollain tavalla pieni olo - kuinka me ihmiset olemmekaan pieniä valtioiden temmellyskentillä. Mutta matka jatkui kohti Ignoilaa.

Matkalla Ignoilaan
Hetken Veskelyksen kaupan pihassa rupateltuamme lähdimme etenemään kohti Ignoilaa. Tie huononi merkittävästi, mutta oli edelleen ihan vauhdilla ajettavaa. Toki mutkaisella ja mäkisellä tiellä piti koko ajan muistaa mahdolliset vastaantulijat, joita kuitenkaa ei ensimmäistäkään ilmaantunut. Ja toki aina Venäjän teillä pitää muistaa, että tien kunto saattaa hetkellisesti muuttua dramaattisestikin ilman mitään ennakkoilmoitusta. Ignoilan saavutimme nopeasti.

"Suomelle kuuluessaan Ignoila oli yksi Suojärven kunnan itäosassa sijainneen ns. Hyrsylän mutkan alueen kylistä ja Suomen kylistä itäisin. Ennen vuotta 1931 Ignoila ja Hyrsylän mutka kuuluivat Salmin kuntaan, kunnes ne liitettiin Suojärveen tieyhteyden valmistuttua. Ignoila-nimi johtunee kylän ensimmäisestä asukkaasta Ignat/Ignoi Burtschasta. Suomen alueluovutusten myötä myös Ignoilan väestö asutettiin supistuneen Suomen alueelle. Tunnettu ignoilalainen on Aira Samulin.
Ignoila sijaitsee nykyisin syrjässä Petroskoista Suojärvelle johtavalta maantieltä. Kylän halki virtaa Suojoki josta on myös nimeä Suojujoki käytetty. Joessa oli Ignoilan vesivoimala alueen kuuluessa Suomelle. Vuonna 1991 voimala oli käytössä, joskin puinen pato vuoti melkoisesti. Turbiini on Tampellan ja generaattori ASEAn valmistama. Teho on alle 10 MW.
Nykyisin kylän asukasmäärä on vähäinen." (Wikipedia)
Tuo Wikipedian tekstissä mainittu voimalaitos oli edelleen varsin siistin ja kunnossa olevan näköisenä paikoillaan. Sen yläpuolella oleva puinen silta sen sijaan oli vain paikoillaan. Pojat ajoivat ilman pysähtymistä yli, mutta minun piti hetkeksi pysähtyä joen törmälle harkitsemaan ylitystä. Pientä jännitystä tuntien irrotin turvavyön, avasin ikkunan ja käsi oven kahvalla nostin kytkintä. Silta kesti kuitenkin ihan hyvin. Ei edes natissut!

Lahopuu ei natise auton alla


Voimalaitosta oli ihan selvästi kunnostettu
Tekemämme karttaharjoituksen perusteella tiesimme tien muuttuvan huonommaksi ja sen se todella tekikin. Moottoripyörällä pystyi etenemään vielä suht reippaasti tapeilta ajellen ja homma oli mukavaakin. Mukavaa se toki oli Nivallakin, sillä vihdoin auto pääsi oikeuksiinsa. Välillä loppui maavara ja pienellä perälläkin kolmonen tuntui isolta vaihteelta ja 30 km/h sai kuskin tuntemaan itsensä Ari Vataseksi. Vajaan kymmenen kilometrin matkaan Ignoilasta Hyrsylän kylään saimme tuhottua lähes tunnin. Kylässä on joitakin vanhoja taloja asuttuna ja olipa siellä yksi uudisrakennuskin tulollaan. Vaikka käyttämämme tiekin oli ihan selvästi liikennöity, kulkevat kyläläiset enimmäkseen Jukankylän eli Novie Peskin kautta taloilleen. Tie sitä kautta on paljon parempi.



Hyrsylän kylä on niitä paikkoja, joista voi sanoa, että päämäärää tärkeämpi on matka. Ainakin meidän tyylillämme kylässä ei ollut isommin ihmettelemistä, mutta sinne oli mukava ajaa. Toisaalta, jos aikaa olisi ollut vaikka yöpymiseen teltassa ja rauhassa tutustumiseen, olisi kuva paikasta varmaan muodostunut toisenlaiseksi. Hyrsylässä kuitenkin saimme jälleen kerran konkreettisesti hyvän esimerkin siitä, että hyvä etukäteen toiminta-alueen karttoihin tutustuminen maksaa itsensä takaisin. Navigaattori nimittäin olisi taas kerran ohjannut meidät ties minne, mutta muistissa oleva karttakuva ohjasi oikeaan. Kun Ignoilasta tullaan Hyrsylään, niin ensimmäisestä risteyksestä vasempaan kiertäen pääsee kiertämään Ala-Hyrsylänjärven idän puolelta ja päätyy tielle, joka vie kylästä pois. Jos taas jatkaa suoraan, seuraavasta y-risteyksestä vielä on jotenkin helppo valita oikeaan suuntaan vievä vasen tie. Seuraavaksi saavutaan neljän tien risteykseen, josta on käännyttävä vasemmalle. Kaksi muuta vaihtoehtoa päättyvät jonnekin Karjalan korpeen. Vasemmalle kääntyvä tie muuten kulkee Ala- ja Ylä-Hyrsylänjärven välistä ja tätä samaa linjaa pitkin kulki vanha Suomen ja Venäjän välinen raja. Sodan jälkeen venäläiset ovat rakentaneet järvien väliseen salmeen hyvän sillan.

Hyrsylä, älä mene tuonne, jos haluat pois kylästä. Vasemmalle on oikea reitti.

Hyrsylästä etelään oli seuraava kymmenen kilometriä tällaista

Kaikkien etukäteistiedustelujen mukaan tie Hyrsylästä etelään olisi ollut vielä aiempiakin teitä huonompi, mutta tällä kertaa tiedustelu petti. Tie muuttui melko hyväksi - prätkällä 60-80 km/tunnissa ajettavaksi. Ongelma oli kuitenkin jälleen valumavesien tien poikki kovertamat puolen metrin syvyiset ojat. Niiden vuoksi piti pitää maltti matkassa. Sodderin kautta Novie Peskiin eli Jukankylään vievä tie tuli pian vastaan ja oli loistokuntoinen. Ainut vaan, että loistokuntoisella tiellä sai päästellä niin reipasta vauhtia, että pojat ajoivat varmaan satanen lasissa sen ainoan risteyksen ohi, mistä meidän piti kääntyä oikeaan kohti Pitkäranta - Petroskoi -tietä. Onneksi havaitsivat virheensä ja minun hetken aikaa odoteltua saapuivat oikealle uralle. 75 kilometrin matka tästä risteyksestä halki asumattoman korven ei tarjonnut muuta kuin ajonautinnon, jos sitäkään. Tie oli sellaista satasta prätkällä ajettavaa, melko suorilla suunnitelmilla tehtyä, jossa ainoastaan ne arvaamattomat poikkiojat pitivät kuskin hereillä. Tavaksi tulikin, että ensimmäisenä paikalle saapunut nosti kätensä huomiomerkkinä, ettei kaikille tulisi niin nopeita jarrutuksia.

Noin pari - kolmekymmentä kilometriä ennen Petroskoin tietä Hannun etupyörä löysi jonkun terävän kivenkulman ja ilma pakeni renkaasta. Ei muuta kuin paikkaspray sisään ja matka jatkui. Samalla soitti myös Tamaran hotellinpitäjä. Oli kuulemma unohtanut ottaa sisäasiainministeriön virkailijoita varten kopion Matin passista. Kysyi, josko voisimme illan majapaikasta lähettää hänelle skannatun kuvan, ettei hän saisi turhia sakkoja asian vuoksi. Mehän lupasimme auttaa. Samalla kuulin unohtaneeni kännykän laturin huoneeni seinään. Senkin rouva lupasi säilyttää ja antaa seuraavalla viikolla paikalle saapuvalle kaverilleni. Pari viikkoa matkamme jälkeen kaveri toikin laturin minulle kotiin. Eivät ne Venäjällä kaikkea varasta!

Aikamme metsässä kiidettyämme saavuimme asfalttitien varteen. Oli kusi- ja juomatauon aika. Ohi vilahti petroskoilaisen Nord Nation -moottoripyöräkerhon väkeä. Ikään kuin olisi ollut Lady Hooligan matkassa, kun punainen tukka kypärän alta liehui. Tööttäilivät ja vilkuttivat, mutta eivät hennonneet hyvää vauhtia pysäyttää. Eipä tuo meitä haitannut.



Vajaat kymmenen kilometriä ajelimme valtatie A-121:n todella hyvää asfalttia pitkin, kunnes käännyimme oikealle kohti Kinnermäen (ven. Kinerma, Кинерма) kylää. Tie kylään oli venäläisittäin kelvollista asfalttia. Itse kylän olen esitellyt viime kesän Vienan Karjalan retkeni yhteydessä. Kahvit ja piirakat kylän kahvion iloisten oululaistyttöjen tarjoaminan nautittuamme jatkoimme edelleen kohti Suurmäen kylää, kohti etelää.

Näytetään IMG_20170617_135040.jpg
Prätkäjätkät tauolla Kinnermäen museokylässä
Kinnermäen ja Viteleen väli kokonaisuudessaan on hyväkuntoista asfalttia tai soraa. Ei tarvinnut muuta kuin antaa koneelle kaasua! Ja nimenomaan nopeatempoisena ajonautintona tuo 63 kilometrin matka A-121:ltä Viteleeseen kannattaa ottaakin. Matkan varrella on neljä kylää, joista jokainen on omalla tavallaan näkemisen ja pysähtymisen arvoinen. Ennen jo mainitsemaani Kinnermäkeä on Vieljärvi ja Kinnermäen jälkeen Kinalahti ja Suurmäki. Me pysähdyimme Suurmäessä, joka on ennen vallankumousta ollut virkeä paikka. Suurmäki on aavistuksen verran päätiestä sivussa eli vajaa puoli kilometriä. Hieman kannattaa pitää mielessä, ettei aja ohi. Pikkaisen ennen kylää on päätiellä silta, joka sai automiehellä jälleen sydämen tykyttämään. Puurakenteisen sillan toinen laita on romahtamisillaan, joten erinäisillä kieltomerkeillä ja esteillä oli estetty sen käyttö. Toinen laita oli kuitenkin vielä ihan kunnossa, joten sitä saattoi käyttää! Turvavyö irti, ikkuna auki, käsi ovenkahvalle ja menoksi!
Sillan oikea reunahan on vielä ihan kunnossa

Käsittääkseni vielä 20-luvulla kylästä oltiin jollain tapaa yhteydessä Suomen puolelle Salmiin. Nyt kauniilla paikalla korkealla mäellä sijaitseva kylä teki pikkuhiljaa vääjäämätöntä kuolemaansa. 1933 kylässä oli 1200 asukasta, jotka käytännössä kaikki karjalaisia. Nyt väkeä on noin 50.
Suurmäeltä on komiat näkymät


Suurmäessä

Mutta tie kylään on kehno
Pian Suurmäen jälkeen olimmekin Viteleessä, kauniissa karjalaiskylässä Vitele-joen rannalla. Viteleestä eteenpäin tie oli sellaista paikkailtua vapaalla nopeudella ajeltavaa öljysoraa. Salmissa pidimme ruokatauon idästä päin tullessa tien vasemmalla puolella olevassa rekkamiesten suosimassa ruokalassa. Yllätykseksemme tämänkertainen myyjärouva puhui ihan ymmärrettävää suomen ja karjalan kielten sekoitusta. Syötyämme kävimme paikallisessa Pjaterotska-kaupassa (61.368105, 31.848311) ostamassa illan shashlik-lihat ja juomat palan painikkeeksi. Kyseinen kauppa on tasoltaan paikkakunnalla lähimpänä suomalaista. Kaupan takapihalla on tyypillinen venäläinen yleinen käymälä. Käykää metsässä paskomassa, en viitsinyt kuvaa laittaa kun saattavat naiset ja lapset lukea tätä.

Salmin jälkeen olikin vain noin parinkymmenen minuutin matka päivän majapaikkaamme - Tri stihi -mökkikylään.  Paikka on kauniilla paikalla ja mökit siistejä sekä palvelu ystävällistä. Hintakaan ei ole paha. Ainut vaan, että mökkiin, joka olisi oikeasti kahden hengen mökki, on tehty järjettömien kerrossänkyratkaisujen avulla paikat neljälle. Suihkuja mökeissä ei ole, mutta saunaa voi varata. Aamulla saunassa voi käydä vapaasti suihkussa. Kuka tykkää mistäkin. Minulla on vähän mielialasta kiinni, valitsenko paikan seuraavalla kerralla. Illalla kuitenkin paistoimme maukkaat shashlikit ja Hannu kävi ohi virtaavassa Uuksu-joessa uimassa.
Kyllä saslikki on hyvää
Sunnuntaina ei sitten ollutkaan muuta kuin kotimatka jäljellä - 200 kilometriä Joensuuhun. Lyhyen kaavan mukaan se olisi tarkoittanut 200 kilometriä vaihtelevakuntoista asfalttitietä. Emme kuitenkaan tyytyneet tähän, vaan päätimme selvittää erään kauan mieltä vaivanneen mysteerin. Vuosia on puhuttu motoristiporukoissa, että pääseekö Jänisjärven etelärantaa pitkin kulkevaa tietä pitkin läpi Kirkkolahdesta (Mustakiven lomakylä) Jänisjärven asemalle. Aina keskustelu on päättynyt siihen, että "Reiska" on käynyt ajamassa reitin ja todennut tien päättyvän jokiuomaan lännestä päin tultaessa tai ratapenkkaan idästä saavuttaessa. Tiesin, että jotkut tutut ovat tuon välin ajaneet, ja nyt oli aika ottaa selvää reitistä.

Eli Uuksusta lähdettiin liikkeelle pitkin hyvää asfalttitietä. Salmi ohitettiin nyt vaudilla, samoin Pitkäranta. Läskelän jälkeen käännyimme kohti Harlua. Tie oli pölyävää soratietä, vaihtelevakuntoista sellaista. Harlusta jatkoimme kohti Jänisjärven asemaa ja tien kunto sekä laatu säilyivät ennallaan. Kun kartalta katsoo, niin hieman Hämekosken tienristeyksen jälkeen Jänisjärven asemalle menevä tie tekee yhdeksänkymmenen asteen mutkan oikealle. Tästä mutkasta jatkoimme suoraan kohti Alalampea. Nyt tie muuttui jälleen sellaiseksi pikkuperällä ajettavaksi. Välillä oli joitain huonojakin paikkoja. Autosta oli hauska seurata, kun pojat edellä joissain pahoissa paikoissa pyrkivät muuttumaan ohjaajasta matkustajiksi. Hyvin kuitenkin selvittiin niistäkin.

Mutta reittiin. Kun tietä ajaa suoraan eteenpäin kääntymättä minnekään, tulee viimein rata vastaan. Tästä käännytään takaisin ja ensimmäisestä risteyksestä oikealle. Tämän jälkeen tulee vielä kolme risteystä, joista kaikista käännytään oikealle. Näin ollaan päästy tielle, joka ylittää oikeaa ylikäytävää pitkin radan ja sillan kohdalta joen. Ollaan tultu vanhaan Alalammin kylään, jossa vieläkin asuu joitakin ihmisiä. En ymmärrä miksi, enkä sitä, millä elävät. Alalammilta ei olekaan kuin lyhyt matka koko ajan paranevaa soratietä pitkin Kirkkolahteen, missä on Mustien kivien lomakylä ja eläintarha. Tie parenee koko ajan, muttei tule hyväksi kyllä missään vaiheessa. Pahimmissa kohdissa olisi parasta olla vähintään maasturi tai matkaenska. Prätkällä toki läpi pääsee millä tahansa, jos on asenne kohdillaan. Autolla ei riitä sekään. Mustien kivien lomakylässä saa tolkuttoman hyvää ruokaa alá carte listalta. Ei toki ole kovin halpaa Venäjän mittapuun mukaan.



Lomakylään on käännyttävä oikealle Kirkkolahden kylään tultua. Me jatkoimme matkaa suoraan kohti isoa tietä. Seuraavat kymmenen kilometriä valtatielle taittuivat nopeasti hyväkuntoiseksi laitettua soratietä pitkin. Sortavala-Värtsilä -tielle tultuamme olimmekin pian jo rajalla. Ruokailu Kolmas -ravintolassa, tuliaiset sekä tankkaus. Vielä tulleista sujuvasti läpi ja reissu oli heitetty. Taas olimme löytäneet uusia reittejä ja todenneet, että auto-prätkä-yhdistelmä toimii, kun on sopivan samanhenkiset reissukaverit.

Kiitos hyvästä reissusta Matti ja Hannu.