2015 maaliskuu, Jänisjärven kierto

Prologi

Tähän saakka olen tehnyt näitä reissuja lähinnä vanhojen tuttujen kavereiden kanssa. Viime syksynä sitten tein jonkinlaisen linjamuutoksen. Kun kerran minulla on yksi viikonloppu kuukaudessa vapaana moottoripyöräilyyn, niin vanhat tutut eivät aina viitsi lähteä juttuihini mukaan. Teroon tutustuin täällä sosiaalisessa mediassa. Tammikuussa sovittiin, että lähdetään tekemään toukokuulla porukalla viikonloppureissu Venäjän Karjalan sorateille. Tero kerää porukan ja minä suunnittelen reitin ja varaan majoitukset. Vaan sitä ennen meidän täytyi hieman tutustua. Niinpä päädyimme tekemään palmusunnuntain tietämissä kahden päivän pikapyrähdyksen Venäjälle.

26.3. torstai

Etukäteistieto oli, että suurin osa suunnitellusta reitistä on jo sulaa. Osin jopa niin sulaa, että tukkirekkoja alkaa kelirikko vaivata. Mutta, mutta, siellä missä ei ole sulaa, pitäisi olla kaksi vaihtoehtoa. Joko siellä on tukkiautot ajaneet ja kuormasta tippuvalla roskalla tietä karhentaneet. Tai sitten on ihan lumijäällä tien pinta. Vähempi kuitenkin viimeksi mainittua. Näin meitä opasti alueella toimivan metsäyhtiön hankintapäällikkö. Edeltävänä tiistaina pidettiin puhelinpalaveri ja todettiin, että ihan sama, mitkä renkaat alle laitetaan, niin niitä voidaan sanoa aivan yhtä perustellusti sekä vääräksi että oikeaksi valinnaksi. Päädyimme kesäkumeihin. Illalla sitten Tero ja Esko tulivat. Kaksi tuntia myöhässä. Keli oli muuttunut viimeisen 150 kilometrin aikana kylmäksi, sateiseksi ja pimeäkin painoi päälle. Piti kuulemma ajella varovasti. 

Eihän siinä mitään. Pistettiin pyörät talliin ja majoitettiin miehet. Vähän iltapalaa napaan. Iltapalan aikana käytiin läpi Venäjällä ajelun erikoisuudet ja yleiset reissun säännöt. Lopuksi tutkittiin perjantain ja lauantain reitti kartalta ja kuvina tietokoneelta. Sitten nukkumaan, sillä huomenna pitäisi olla ajon täyteinen päivä.

27.3. perjantai

Matka Joensuusta Niiralan rajanylityspaikalle sujui erinomaisessa säässä kuivaa asfalttia pitkin. Sääennusteet pitivät paikkansa. Aurinko paistoi ja lämmintä oli. Mielialat olivat korkealla kun pysähdyimme pitämään viimeistä pikkupysähdystä ennen rajaa.

Rajamuodollisuudet hoituivat helposti ja nopeasti. Olimmehan täytelleet edellisenä iltana kaikki tarvittavat paperit. Venäjän tullissa liikenteenohjaajatyttö vielä ohjasi meidät suoraan vapaalle kaistalle, niin ei tarvinnut isommin jonotella. Tullimiehiä kiinnosti kovasti, että mihinkä ovat Suomi-pojat näin aikaisin  moottoripyörillä menossa. No, Jänisjärven kiertoon. Kuulemma hulluja suomalaisia riittää!

Heti rajan jälkeen vaihdettiin vähän ruplia ja tankattiin pyörät Gazpromilla. Ei olisi harmittanut, vaikka olisi joutunut enemmänkin ostamaan. Bensa maksoi 34,5 ruplaa eli noin 58 senttiä litralta. Vielä Jänismäeltä maha täyteen hyvää ruokaa ja matkaan. Jälkeen päin havaitsimme, että jotain juotavaa olisi ollut ihan hyvä ostaa. Sen verran pitkäksi muodostui metsätaipale, vaikka Roikonkosken kaupalle ei matkaa olekaan kuin vajaa 70 kilometriä. Vielä pari kilometriä Värtsilän kylälle huonoa venäläistä asfalttia pitkin, ja sitten päästään pikkuteille.

Odotus palkittiin. Tie oli juuri niin jännittävää ajaa kesärenkailla kuin vain oli voinut odottaa. Ensimmäiset 30 kilometriä oli pääasiassa hyvää lumi- ja jääpintaista tietä, jota pitkin olivat tukkirekat ajaneet. Tie kulki sen suuntaisesti metsän sisässä, että aurinko ei ollut päässyt isommin sulattamaan pintaa. Rekkoja varten mäkipaikoille oli hieman ripoteltu jopa hiekkaa. Lisäksi rekoista oli tippunut muuta likaa ja pieniä puun kuoren kappaleita tielle. Nämä yhdessä antoivat sen verran pitoa, että pystyi suorilla sujuvasti pitämään sellaista 50-60 km/h nopeutta. Ja sai jännittää pidon riittävyyttä ihan koko rahan edestä. Mielessä pyöri, että tästähän tulee mukava reissu, jos nämä pahat paikat ovat tällaisia.

Vaan Soanlahden risteyksen jälkeen kaikki muuttui. Tiesin, että Soanlahden Suistamon välinen tie oli ollut viikko sitten sulana, ja tie Soanlahteenkin näytti vähintään yhtä hyvältä kuin tähänkin asti. Me emme kuitenkaan menneet Soanlahteen, vaan suuntasimme 35 kilometrin erämaataipaleelle kohti Roikonkoskea, joka venäläisissä kartoissa kulkee nimellä Raikonkoski. Ero nimissä johtuu venäjän kielen ääntämissäännöistä, jonka mukaan ovat Roikonkoskea lausuneet ja sitten puhuttu muoto on siirtynyt myös kirjoitettuun muotoon. Takaisin asiaan. Ensimmäinen tavoitteemme oli Roikonkoski-Tolvajärvi -tie. Matkaa sinne olisi 19 kilometriä.

Ensimmäiset 50 metriä näyttivät tulevaa. Tie oli aurattu kaksi viikkoa sitten FIA:n cross counry baja -rallisarjan MM-osakilpailua varten. Sen jälkeen tielle oli satanut lunta. Pinta oli ajettu leudolla kovaksi. Lämpimän ja pakkasen vaihtelu teki siitä jäisen liukkaan ja homman viimeisteli viikko sitten satanut 20 senttiä lunta. Vaikka jokunen auto olikin tietä pitkin ajanut, oli eteneminen kesärenkailla varsin haastavaa. No, eihän tässä hirmuisen pitkästä matkasta ole kysymys. Jospa tuo Tolvajärven tiellä korjaantuisi. On se ainakin isompi tie. Näillä ajatuksilla lähdin ajelemaan varovaista mopovauhtia eli 30 - 50 kilometriä tunnissa eteenpäin. Välillä aina vilkaisin nopeasti peiliin. Siellä ne pojat suoran päässä tulivat perässä. Ja sitten taas katse tiukasti tiehen. Mitenhän muuten vatsalihakset jaksavat jatkuvan jalkojen roikottamisen. Jalkojen pitäminen tapeilla oli hyvin lyhytaikaista herkkua. Etenkin ylämäet mentiin milloin minkäkinlaista kylkimyyryä jaloilla pystyssä pysymistä tukien. Mihinkäs ne pojat katosivat. Pari kilometriä oli edetty, ja poikia ei enää peilissä näkynytkään. Ei muuta kuin pyörä ympäri ja katsomaan. Pari sataa metriä taa päin pojat olivat juuri saaneet Eskon Varaderon pystyyn. Ja matka jatkui - 500 metriä. Edellisen uusinta. 

Kerroin realiteetit. Alunpitäen suunniteltua reittiä pitkin tie tulee pysymään tällaisena ainakin Tolvajärven tielle saakka. Jos käännymme takaisin ja oikaisemme Soanlahden kautta Suistamolle, jää pitkä lenkki pois, ja Suistamolta eteenpäin tie on todennäköisesti parempi. Pojat tiedustelivat matkaa kumpaankin vaihtoehtoon. Minun oli pakko tunnustaa, että minulla ei ollut minkäänlaista hajua asiasta. Jonkin aikaahan siinä menee kumpaankin. En ole koskaan näitä kilometrejä ajatellut. Olen vain ajellut. Esko ja Tero katsoivat kahdeksan sekuntia toisiaan silmiin, ja totesivat, että luonnettahan se vain kasvattaa. Eteenpäin. Näin sitten jatkoimme. Ja täytyy tunnustaa, että oli pitkät kilometrit. Välillä oli Esko nurin ja välillä Tero. Varadero ja iso Gessu eivät olleet aivan niin helpot pystyssä pidettävät kuin minun pieni ja ketterä Funduroni. Havaitsin kilometrien taittuessa, että talvella rakentamani 21 tuuman etupyörä oli hyvä ratkaisu. Pyörä totteli paljon paremmin kuin alkuperäisellä 19 tuumaisella. Vihdoin saavuimme Tolvajärven tielle. Poikien kaatumiskisa tasan 5-5. Ihmeellistä, kun nuoret isokokoiset miehet eivät kestä pystyssä, minä välillä ehdin ajattelemaan. Ei olisi pitänyt...

Tässä vaiheessa oli aika onnitella poikia. Olette selvinneet isoinen pyörinenne kunnialla retken vaikeimmasta osuudesta.  Ja tässä vaiheessa totesimme myös, että jotain juotavaa olisi pitänyt ostaa matkaan. Sen verran oli ukot lämmenneet, että ilmiselvää nesteen haihduntaa oli havaittavissa takin selkämyksessä ja kitalaessa. Tie muuttui tosiaan paremmaksi. Tai ainakin enemmän liikennöidyksi. Tämä taas tarkoitti sitä, että pehmeää irtolunta ei ollut. Oli vain kovaksi pinnaksi polkeutunutta lunta. Ja liukasta. Esko kiteytti asian sattuvasti: tie kyllä parani, mutta käytännössä ainoa ero on siinä, että nyt kaatuu kovemmasta vauhdista. Sen sainkin pian tuta varsin konkreettisesti. Jäinen ylämäki, riittävästi vauhtia, että pääsee ylös saakka, ja yht'äkkiä olinkin pyörän kanssa pitkällään. Mäen päältä ei kauaa tarvinnut edetä, kun vilkaisin peiliin, keskittyminen tiehen katkesi sekunniksi ja taas tuli maakosketus. Olin paikat tuntevana ajanut koko ajan kärjessä, mutta nyt Esko lähti  vetämään. Kahdesta peräkkäisestä kaatumisesta sisuuntuneena aloitin Eskon kiinni ajamisen. Huikaisevalla viidenkympin nopeudella tavoitin. Pääsin rinnalle. Vilkaisin nopeasti, miltä kaverin meno näyttää. Ja samantien taas pitkälleen. Ei auttanut muu kuin tunnustaa, että nyt on taas keskityttävä ajamiseen. Jäljellä oleva vajaan 15 kilometrin matka Roikonkoskelle sujuikin varsin ripeästi. Hikisinä tervehdimme Roikonkosken elintarvikeliike numero yhden henkilökuntaa ja ostimme pientä purtavaa ja juotavaa. Päivä alkoi kääntyä jo loppupuolelleen. 

Roikonkosken kylätiet olivat, jos mahdollista, vieläkin haasteellisempia kuin tähän saakka kokemamme. Jäisen liukkaalla tiellä oli suuren suuria liukasreunaisia kuoppia. Sinne kun rengas luiskahti, niin pian oli koko pyörä syrjällään. Lopetimme kaatuilujen laskemisen ja totesimme itse asiassa kiintiön olevan meidän puolestamme täynnä. Tämä ja lähestyvä ilta laittoivat loppupäivän suunnitelmat siinä määrin uusiksi, että päätimme jättää Hämeenkosken ja Harlun lenkin seuraavalle kerralle ja suunnistaa suoraan Alatusta Läskelään. 

Roikonkosken jälkeen tie muuttui tosi hyväksi. Pehmeää sohjoa ja paikon rengas tapasi jo ihan sorapintaakin. Kuvan tie päättyy muutaman kilometrin kuluttua isommalle Leppäsyrjän tielle, missä sula sorapinta oli vallitsevana. Matka sen kuin nopeutui. Pääsimme ajelemaan jo ihan normaaleja soranopeuksia. Paikoittaiset upottavat kohdat pitivät kuitenkin ajatuksen ajamisessa. Tämä onkin Venäjällä ajamisen tärkein ohje. Älä oleta mitään, vaan seuraa tietä herkeämättä. Normaalisti olen pysähtynyt Leppäsyrjän kaupalla kahvilla, mutta nyt alkoi olla jo sen verran hoppu saunaan, että jatkoimme yhtä kyytiä Suistamolle, jossa kirkon risteyksessä pidimme hengähdystauon. Samalla soitin Sortavalaan hotelliin, että olemme tulossa hiukan sovittua myöhemmin. Pyysin myös laittamaan saunan lämpiämään.

Suistamon ja Alatun välille sattuivat retken viimeiset liukkaat. Ihan ihmeellisesti jostain oli tielle itkenyt selvää vettä, joka oli jäätynyt. Ylämäet olivat varsin haasteellisia, kun kesärenkaasta puuttui pito kaikkiin suuntiin. Pian Alatun jälkeen alkoi kuitenkin sula. Ensin sorapintainen ja lopulta, Läskelän lähestyessä, päästiin kuivalle asfaltille. Jotenkin tällä kertaa asfaltti tuntui ihan mukavalta ajettavalta. Läskelässä pysähdyimme syömään. Ravintoloitsijalta loksahti leuka pahemman kerran, kun astuimme sisään. Ei helkkari! Joko se on motosesonki alkanut? oli ensimmäinen lausahdus. Vasta sitten vaihdettiin hyvät päivät. Ruoka tuli nopeasti, maistui hyvälle eikä maksanut paljoa. Kylläisellä mahalla viimeiset 30 kilometriä hämärtyvässä illassa taittuivatkin varsin rattoisasti. Sen verran oli päivän mittaan tullut tutustuttua tien pintaan, että totesimme asfaltin olevan ainoa pinnoite, jolla emme vielä olleet kaatuilleet. Päätimmekin välttää sitä ja otimme kurvit varovasti. Laatokan rantatiellä oli vielä talven jäljeltä sateiden pois huuhtomatonta hiekkaa. Lisäksi mantereen puoleisilta jyrkiltä kallioilta oli paikoin valunut vettä tielle, ja nollaa lähestyvä ilman lämpötila sai pelkäämään mustaa jäätä. Seitsemän maissa illalla saavuimme Sortavalaan hotelli Laatokkaan. Kyllä teki sauna vastan kanssa hyvää. Ja pari saunaolutta. 

28.3. lauantai

Hyvin levätyn yön jälkeen nautimme niukan, mutta ravitsevan aamupalan ja kävimme jalkamiehinä pienellä tutustumismatkalla Sortavalan lauantaitorilla. Aurinko tuntui hellivän tätäkin päivää. Päätimme välttää tänään jäätä ja lunta kuin ruttoa. Niinpä suuntasimmekin 40 kilometrin päässä olevaan Lahdenpohjan kaupunkiin.

Sortavalan eteläpuolella pysähdyimme ihmettelemään käyttämättä jätettyä ja pystyyn raunioituvaa kolhoosinavettojen rivistöä ja niitä ympäröiviä talven aikana pystyyn kuivaneita jättiukonputkia, joita olikin muutaman kymmenen hehtaarin pelto! Laatokan länsipuolelta kulkeva tie on vielä toistaiseksi sama, minkä suomalaiset ennen sotia rakensivat. Kaunis laatokankarjalainen lehtomaisema reunustaa tietä. Vaikka venäläisyys ja suomalaisuus sekoittuvatkin kylien ulkonäössä sulavasti toisiinsa, on kaikkialla vielä vallitsevana piirteenä 30-luvun suomalainen kylämaisema. Venäläisen mittapuun mukaan hyväpintainen asfalttitie aaltoilee notkosta mäen päälle ja takaisin ja tekee mutkaa mutkan perään. Nautinnollista ajettavaa minkälaisella pyörällä tahansa. Jaloittelimme hetken Lahdenpohjan torilla ja suuntasimme takaisin Sortavalaan aurinkoisessa kevätsäässä. Sortavalassa söimme courmet-aterian Piipun pihassa. Sen verran likaisia ja haisevia olimme, että hovimestari ohjasi meidät kohteliain sanankääntein pieneen kabinettiin. Hetken jouduimme odottamaan, että sai siivousvälineet kabinetista pois ja liinan pöydälle. Ruoka oli kuitenkin ensiluokkaista.

Kylläisillä mahoilla suuntasimme kohti rajaa ja sieltä Joensuuhun. Jänismäen marketista nappasimme  mukaan pari kiloa pelmenejä, jotka illalla saunan lämpiämistä odotellessa söimme iltapalaksi. Ehkä tämä reissu olisi pitänyt tehdä kuukautta aiemmin nastarenkailla tai kuukautta myöhemmin kesäkumeilla. Me teimme sen kuitenkin viikkoa ennen pääsiäistä. Lienemme sotien jälkeen ensimmäiset suomalaiset, jotka ovat kiertäneet Jänisjärven maaliskuussa moottoripyörillä. Muutenkin reissu jäänee pitkäksi aikaa mieliimme. Ensi talvena uudestaan.