keskiviikko 11. heinäkuuta 2012

2011 - Syväri-Vepsä

Pirhonen MC:n retkiajankohtia määrittää periaatteessa vain ja ainoastaan yksi asia. Matkat tehdään silloin, kun vaimoni pääsee Suomen aivotutkimus- ja kuntoutussäätiön kuntoutuskeskus Neuroniin Kuopioon kahden  viikon laitoskuntoutusjaksolle. Tai niin kuin meillä sanotaa, kuntolomalle. Käytännössä asiasta voidaan aika pitkälti neuvotella Neuronin jononhoitajan kanssa. Jostain syystä vain tämänvuotuinen jakso sattui lokakuun alkuun. Niinpä Syvärille suuntautuva matkakin starttasi vasta 3.10.2011. Matkaan piti lähteä jo heti seitsemän jälkeen, mutta vähän piti ennen lähtöä järjestellä asioita lasten kanssa. Syväri valikoitui matkakohteeksi kahdestakin syystä. Ensinnäkin kaverillani Dmitryllä on kesäasunto Syvärinniskalla eli venäjäksi Voznesenjessa. Kylässä on pitänyt käydä jo monta kertaa, mutta aina on homma johonkin kaatunut. Niin kuin nytkin. Dima oli keikalla jossain päin maailmaa ja muutenkin oli jo siirtynyt talviasunnolleen Pietariin. Toinen hyvä syy on, että isoisäni Heikki Pirhonen oli jatkosodan aikaan Voznesenjessa työvelvollisena rakentamassa linnoituslaitteita. Niitä piti päästä katsomaan.




Lähtiessä oli jo selviä syksyn merkkejä ilmassa, mutta asiallisissa varusteissa tarkeni vielä oikein hyvin ajella. Joensuusta kun lähdetään, niin Niirala-Värtsilä on luonteva rajanylityspaikka. Tohmajärvellä piti vielä poiketa pankkiautomaatilla. Tosin Venäjällä saa rahaa lähes kaikissa asutuskeskuksissa pankkiautomaatista VisaElectron -kortilla. Sitten ei muuta kuin kohti rajaa. Dokumentit oli täytetty jo edellisenä iltana ennakkoon. Ylitys meni sujuvasti ilman jonoja tai pilkun pielusteluja. Vähän naapurin tullimiehet ihmettelivät, kun kuulivat, mihin olin menossa. Ensimmäiseltä bensa-asemalta Venäjän puolella piti tankata tankki ja mukana kulkeva 10 litran varapolttoainesäiliö täyteen. Vähän epäilytti jatkon tankkausmahdollisuudet. Epäilys osoittautui täysin turhaksi, sillä samat bensat tulivat paluumatkalla Suomeen.


Bensa-aseman pihassa oli ensimmäinen paikallinen konepyörä. Alpha 50ccm, valmistusmaa tuntematon.

Tie Värtsilästä Sortavalan suuntaan on suomalaisten parikymmentä vuotta sitten rakentamaa ja pääosin varsin kelvollisessa kunnossa. Toki päällystevaurioita on siellä täällä. Kun tullaan t-risteykseen, josta vasemmalle käännytään Petroskoihin ja oikealle Sortavalaan,  muuttuu tien laatukin. Läskelän ja Impilahden puoleen väliin saakka tie oli todella huonokuntoista asfalttia. Välillä toki oli aina muutaman kilometrin pätkiä ihan kelvollistakin pintaa. Impilahden kohdalla näkyi jo Petroskoi-Sortavala välisen valtatie A129:n remontointi. Tie oli todella hyvää.


Pysähdys valtatiellä A129 Impilahden risteyksessä.

Impilahdelta matka jatkui kohti Pitkärantaa. Vanha puunjalostuskaupunki paperitehtaineen olisi ollut mielenkiintoinen paikka parempaankin tutustumiseen, mutta maantie kutsuin eteenpäin. Kaunis pikkukaupunkihan tuo vaikutti olevan. Ennin pieni polttoainesäiliö alkoi olla täyttöä vailla, joten heti kaupungin jälkeen tankille.


Neuvostoajan lopulla rakennettiin takana näkyvä rakennus, johon piti tulla iso tehdas. Neuvostoliitto loppui. Tehdasta ei tullut. Rakennuskolossi jäi.

Matka jatkui Laatokan pohjoisrantaa pitkin Salmin kautta Aunukseen. Tie oli vaihtelevakuntoista öljysoraa. Vaihtelevakuntoinen tarkoittaa sitä, että välillä oli aivan kelvollisiakin pätkiä. Jossain Pitkärannan ja Salmin välillä oli koko reissun ainoa täpärä tilanne: mutkan takana tuli kaksi rekkaa rinnakkain vastaan! Ei muuta kuin vauhti pois ja pyörä tien sivuun. Läheltä piti, mutta ei vaurioita. Olipahan vain muistutus, että Venäjällä pitää aina olla kolme kertaa varovaisempi kuin Suomessa. Eteneminen oli sujuvaa, kun kerran oli rytmiin päässyt. Salmissa piti pysähtyä vähän syömään. Mitään mainittavaa ei sitten vähään aikaan tapahtunutkaan - ennen kuin aloin lähestyä Aunusta.


Rajakonnussa piti kuitenkin pysähtyä, koska kylästä näkyi ensimmäisen kerran aava Laatokan ulappa. Tässä kuvassa ei näy Laatokka, mutta näkyy kohtuukuntoisen asfalttitien käsite Rajakonnun kohdalla.

Muistan, kuinka vanhat sodan käyneet miehet kertoilivat tarinoita Aunuksen horisonttiin katoavista niityistä. Silloin lapsena tuntui, että mitä ihmeellistä nyt jossain pellossa voi olla. Itse näin samaiset niityt ensimmäisen kerran joskus '80-luvun lopulla. Sen jälkeen en ole miesten tarinoita ihmetellyt. Ainut, jota olen ihmetellyt, on se, että pellot ovat viimeiset 20 vuotta olleet ihan samannäköiset. Luonnontilaiset ja viljelemättömät!


Aunusta lähestyttäessä horisonttiin katoavat pellot ovat luonnossa todella vaikuttavat. 

Aunuksessa minuun iski turistitauti! Mieleen tuli, että pitäisi ostaa kartta! Vaan eipä ollut paikallisessa hotellissa myynnissä. Niinpä läksin komentamaan Enniä kohti Lotinanpeltoa, jossa oli tarkoitus yöpyä. Matka oli siinä määrin lyhyt, että minun piti ehtiä hyvissä ajoin valoisalla kaupunkiin. Mikään ei ole kuitenkaan niin varmaa kuin epävarma. 25 kilometriä ennen Lotinanpeltoa alkoivat tietyöt, ja jono seisoi. Sinänsä mielenkiintoista, että ensimmäistä kertaa näin venäläisten tekevän tienpohjia hyvin samaan tapaan kuin Suomessakin. Liekö ollut suomalainen urakoitsija? Menä ja tiedä. Illan jo alkaessa hämärtää, pysähdyin vähän ennen kaupunkia tankkaamaan ja samalla sain ostettua sen kartankin. Kartan avulla löysin kaupungin ainoan hotellin. Täynnä! No ystävällinen respan tyttö kehotti minua ajamaan Podporozheen eli Koskenalaan, jossa on useampia hotelleja. Kertoi, että matkaakaan ei ole kuin 50-60 kilometriä. Unohti vain kertoa, että koko matka oli tietyön alainen. Niin sitä sitten ajelin pimeässä illassa, vesisateessa ja umpiväsyneenä toivorikkaana pitkin Syvärin etelärantaa kohti Podporozhea. Ensimmäinen hotelli: täynnä. Toinen hotelli: pitkää empimistä. Eivät kuulemma yleensä ota ulkomaalaisia. Taisin olla iltakymmeneltä jo niin säälittävä näky, että tällä kertaa ottivat. Kysyin pyörän pysäköinnistä. Tyttö tuli alakertaan näyttämään, että aja tähän ala-aulaan. Enhän minä customia saanut siitä soralta nousemaan rappusille. Etupyörä kyllä nousi, mutta sitten alkoi takanen sutia tyhjää ja homma jäi siihen. Enni yöpyköön ulkona.


Ensimmäisen matkapäivän lounas, päivällinen ja illallinen. Ja yömyssy. 440 km ja 11 tuntia takana. Ruuan jälkeen nukutti makeasti. Huone 1300 rbl/yö eli euroissa vähän päälle kolme kymppiä. 

Toinen matkapäivä alkoi tavallaan sekavasti. Hyvää oli se, että pyörä oli säilynyt hotellin pihassa ilman ongelmia. Huonoa taas se, että ennen puolta päivää ei ollut mikään kahvila tai ravintola auki, jotta olisi saanut jonkinlaisen aamupalan. Hotellissa ei moista hienoutta tunnettu. Ja vettä satoi. Sillä aikaa kun respan tyttö oli poliisiasemalla hoitamassa majoittumiseni rekisteröintiä, löysin aamupalapaikan. Älysin mennä kauppaan, jossa sitten olikin erinomainen aamupalanurkkaus kahveineen päivineen. Kun tulin kaupasta ulos, oli hotellin tyttökin kävelemässä ohitse paperini mukanaan. Sain siis rekisteröintipaperit ja olin valmis jatkamaan matkaa. Ei muuta kuin sadeasu päälle ja pyörän selkään. Tuosta jalka satulan yli. Noin. Ei perkele! Jalka ei noussutkaan sadepuku päällä yhtä hyvin kuin eilen. Kantapää kolahti satulaan. Ja pyörä nurin. Lähellä seisoi nuoria miehiä, jotka huomasivat tilanteen ja syöksyivät auttamaan pyörää pystyyn. Ei vaurioita. Käsijarrun kahva vääntyi, muttei katkennut. Opin, että seuraavalle reissulle on otettava ainakin ylimääräinen kytkinkahva mukaan. 


Näistä portaista olisi saanut ajaa pyörän sisään, jos vain olisi päässyt.

Podporozhen tarkempi tutustuminen jäi seuraaville reissuille. Ylipäätään minä en ole isosti käynyt noita kyliä ja kaupunkeja reissuillani koluamassa. Minähän olen lähtenyt ajelemaan motskarilla! Ei muuta kuin keula kohti Vosnesenjeä eli Syvärinniskaa. Tie oli taas venäläisittäin ihan kohtuukuntoista asfalttia. Välillä vain oli niin kauniita maisemia, että oli pakko pysähtyä ihastelemaan. Pertozerossa eli Pertjärvellä pysähdyin kyllä ihan vain Viljami Pylkkään muistoa kunnioittaakseni.


Pertjärvi, jossa Tuntemattoman sotilaan Antti Rokan esikuva Viljam Pylkäs stm. Kärkkäisen avustamana yksin tuhosi konepistoolillaan 83 vihollissotilasta suon laitaan.

Muutama kilometri ennen Vosnesenjeä tie risteää oikealle kohti Vytegraa. Muutama kilometri Vytegran suuntaan tulee kylä nimeltä Oshsta. Siellä oli jatkosodan aikainen rintamalinja, ja tälle linjalle venäläiset ovat pystyttäneet muistomerkin. Mieli teki käydä katsomassa. Vaan kun perivenäläinen tapa rakentaa tietä on vain työntää pintamaa pois ja ryhtyä ajamaan, niin tietäähän miten siinä käy. Ei ojia ei mitään. Ja kaiken lisäksi maaperä on sellaista, että kuivalla kelillä ihan hyvää ja kovaa, mutta sateella menee sellaiseksi luiruksi hiesuliejuksi. Kun sitten tiellä oli vielä kolme neljä metriä halkaisijalstaan olevia 60 senttiä syviä monttuja, niin ensimmäisen kilometrin jälkeen oli asfalttirenkailla varustetulla customilla ajelijalla täysi hiki päällä. Totesin, että isoisien sukupolvi on tuolla jo käynyt ja käännyin takaisin kohti Vosnesenjeä.


Vosnesenjessä olikin vuohilauma vastassa.


Syvärin ylitin lautalla.

Sodan aikaan Syvärin yli on johtanut pioneerien rakentama ponttoonisilta. Silloin ei ymmärrettävästi ole ollut joella laivaliikennettä. Nykyään jokea pitkin kulki laivoja ja valtavia työntöproomuja yhtenään. Äänisen rannalla on käsittääkseni paljon kivilouhimoja, joista kivimursketta kuljetetaan ympäri laajaa Venäjän maata. Syvärin ylityskin tapahtuu lautalla. Lauttaa odotellessani tutustuin paikalliseen nuorukaiseen, joka oli kiinnostunut pyörästäni. Kertoi olevansa viimeistä vuotta koulussa, ja lähtevänsä sitten armeijaan. Pyörät kiinnostivat, koska itse ajelee koulumatkat 175 ccm Voshodilla. Pitihän siinä sitten ottaa ihan yhteiskuva.


Kahden maan, kahden sukupolven ja kahden mp-kulttuurin motoristit kuvassa.
Ilkka ja Mishka

Venäjällä moottoripyöräily harrastuksena on vielä lapsen kengissä. Kaupungeissa sitä alkaa jo olemaan, mutta maaseudulla motskari on vielä vaihtoehto autolle. Jokunen isoisän aikainen bunkkerikin tuli löydettyä. Jälkeenpäin Diman vaimo kysyi, että näinkö Vepsän lukon? Mikä se on? eli en nähnyt. Vepsän lukko on nelikerroksinen bunkkerikokonaisuus, joka on säilynyt sotatoimista vahingoittumattomana. Lupasivat näyttää, kun seuraavan kerran kulmilla pyörin. No onneksi 2012 matkan on tarkoitus kulkea Vosnesenjen kautta! Jälkeenpäin selvisi myös, että tapaamani Mishka asuu kaverini kesäasunnon naapurissa. Kyllä maailma on pieni. 

Vosnesenjestä suuntasin Vepsän-Karjalan kylien kautta kohti Petroskoita. Tie oli aivan Petroskoin esikaupunkeihin saakka soratietä. Tosi pääosin hyvää sellaista eli nopeus nousi välillä jopa 80 - 90 kilometriin tunnissa. Maisemat olivat välillä silmää hiveleviä. Alkoi tuntua siltä kuin olisi ulkomailla. 


Shseleikistä löytyi Venäjä!

Soraan tottuminen customilla liikuttaessa on tietyllä tapaa paha juttu. Ennillä pystyy hyvällä soralla ajamaan vaikeuksitta tuota todettua yhdeksää kymppiä. Venäjällä on vaan se paha, että edessä näkyvän mäen nyppylän tai mutkan takana tie voi kerralla muuttua. Tavalliset kuopat kyllä kuuntelee, mutta kun käy niin kuin minulle, että yhdeksässä kympissä tulee mäen takaa esiin seuraavat sata metriä pesuvadin kokoisia kuoppia, joita ei voi väistää, kun niitä on niin paljon! Silloin opin ajamaan custompyörää seisoaltaan. Pakko oli nousta seisoalleen, jotta pystyi keventämään siksi, kunnes sai vauhdin pois.


Kuvassa näyttää tien pinta tasaisemmalta, kuin luonnossa.

Kun pääsin Leningradin alueen ja Karjalan tasavallan rajalle, alkoi asfalttitie. Olin riemuissani, mutta vain hetken. Asfalttia oli vain 500 metriä rajan molemmin puolin. Sitten jatkui taas sora. Mutta kylät olivat paikoin silmää hivelevän kauniita. Usein talot olivat rakennettu vanhaan karjalaiseen tapaan pitkiksi. Toisessa, maalatussa ja ikkunallisessa, päässä asuivat ihmiset. Sitten oli lyhyt maalaamaton ja ikkunallinen pätkä. Siinä oli huussi. Ja lopuksi toinen puoli taloa ilman ikkunoita karjaa varten. Miksiköhän niille ei voinut ikkunaa tehdä? Olisivat lehmät olleet talvella vähän iloisemmalla mielellä.



Pegaselga on nähtävästi ollut aikanaan vauras kylä. Talotkin kaksikerroksisia.

Ilta tuli aikanaan ja 350 tuhannen asukkaan Petroskoikin löytyi tien päästä. Itse kaupunkiin en taaskaan tuntenut minkäänlaista vetoa. Kehätietä pitkin kiersin kaupungin ja vähän ennen pimeän tuloa löysin uudehkon mukavan oloisen ja hintaisen hotellin, johon jäin yöksi. Shuiskoje shsosse 16:ssa sijainnut hotelli Pjotr oli samaa hintaluokkaa eli reilu 30 €/yö, kuten Podporozhessakin. Lisäksi pyörän sai hotellin porttien sisäpuolelle. Aamupalan sai käydä ostamassa hotellin vieressä sijainneesta lounasruokalasta.


Kolmas matkapäivä alkoi ihastelemalla Hotelli Pjotrin eli Pietarin kylppärin innovatiivistä lavuaarin hajulukkoratkaisua. Samalla päätin kuvata kaikennäköistä sinistä tämän päivän aikana. Venäjällä nimittäin on ihan erityinen suhde siniseen väriin - ryssän siniseen niin kuin meillä lapsena sanottiin Etelä-Karjalassa. Tarina kertoi, että kyse olisi siitä, että koska torakka eli russakka karttaa tietyn väristä sinistä väriä, niin talot maalataan sinisellä. Ja sen takia venäläiset tykkäävät käyttää samaa hailakkaa sinisen sävyä kaikkialla. Kyse lienee kuitenkin suomalaisesta legendasta. Nykyään uskon enemmän ystäväni, perinteentutkija tohtori Tuija Saarisen selitykseen sinisen suosiosta: bysanttilaisessa kulttuurissa sininen väri karkoitti kaiken pahan pois. Venäläinen kulttuuri pohjaa pitkälti bysanttiin. Näin ollen sinisen merkitys joko tietoisesti tai tiedostamatta on samaa pahan pois karkoittamista myös nykyisessa vänäläisessä värimaailmassa. Oli miten oli, mutta puolille päivin jaksoin sinistä kuvata. Sitten totesin kohteita olevan liikaa ja lopetin. Kuitenkin tämän päivän kuvissa saattaa sinistä näkyä hieman tavallista enemmän.

Tämä oli myös ongelmien päivä. Monesti olin edellisenä päivänä todennut, että jos tästä rytkytyksestä pyörä selviää ilman ongelmia, on kaksi asiaa varmoja. Ensiksi, Kawa on vahva vekotin. Ja toiseksi, Mp-Mesta Heikkisellä pojat tekevät parasta a-luokkaa olevaa huoltotyötä. No nyt sitten kun aamulla käynnistin Ennin, niin hyvin starttasi. Mutta liikkeelle ei tahtonut päästä millään, sillä aina kun yritti liikkeelle, pyörä sammui. Arvelin, että jossakin päin sähköjärjestelmää on kosteutta, joka estää liikkeelle pääsyn. Käyttelin siinä pyörää viitisen minuuttia itse satulassa valmiina istuen. Ajattelin, että siinä ne liitokset kuivuvat, kun alkaa paikat lämpiämään. Ja totta tosiaan. Liikkeelle päästiin. Ei kun kohti kotimaata.



Vilgan kylässä pysähdyin jututtamaan paikallisia miehiä jonkun rakettiprikaatin kunniaksi pystytetyn muistomerkin vieressä. Ja taas helvetinmoinen temppuilu, että sai pyörän liikkeelle. Puoli tuntia temppuilin, ja sitten taas matka jatkui. Prääsästä on 208 kilometriä Sortavalaan. Vettä tuli kuin aisaa ja taivaan täyttivät synkät pilvet. Pysähdyin ottamaan risteyksestä kuvaa Sortavalan tien suuntaan. Kaikki meni ihan hyvin ja kuva tuli otettua. Tässä vaiheessa kävi ainoan kerran koko reissun aikana mielessä, että voisi olla tosi mukava käydä Venäjällä joskus ihan normaalien ihmisten tapaan. Kesälämpimällä ja kuivalla kelillä. Tunne meni pian ohi, mutta reissun jälkeen on alkanut entistä useammin palaamaan mieleen. Notkossa oli bensa-asema, johon pysähdyin tankkaamaan. Ja taas se sama perkeleen temppuilu liikkeelle lähdön kanssa. Aina kun laittoi vaihteen silmään, niin kone sammui. Ryntäytin pyörän tien toisella puolen olevan kahvion pihaan. Jätin käyntiin ja lähdin kahville. Pohtimaan, että mitä helvettiä. Ja sitten syttyi lamppu!



Seisontatuen katkaisin oli kuraantunut siinä määrin paljon, että vaikka tuen käänsi ajoasentoon, ei katkaisin palautunut täysin ulos. Käsin vetämällä tuli vielä ainakin viisi milliä lisää. Ja johan alkoi liikkeelle lähtö onnistua. Mikäpä siinä, nyt minulla oli pyörässä ajonestolaite! Ei muuten varmasti rosvo kiireessään hoksaa! Tie Petroskoista Prääsään oli ollut tosi hyvää uutta asfalttia ja sama meno jatkui suurimmalta osin koko välin Prääsä - Läskelä. Toki välillä oli vielä vanhaa huonompikuntoista tietä tai tietyöt olivat vielä kesken, mutta pääosa tiestä oli tosi hyvää uutta asfalttia. Paikallisille asukkaille tämä tietää välimatkojen ajallista lyhenemistä, mutta asialla on myös kääntöpuolensa. Ennen kun tie luikerteli kaikkien pikkukylien läpi, pysähtyivät kulkijatkin näissä muutaman kymmenen tai sadan hengen kylissä. Ja jättivät vähän rahaa paikallisille palveluntarjoajille. Nyt ne rahat kulkevat sataakahtakymppiä ohi määränpäänään joko Petroskoi tai Suomi. Ja matkalaisen maailma muuttuu mielenkiintoisista pikkukylänäkymistä yksitoikkoiseksi pusikoksi.



Pysähdyin Kolatselässä, jossa tapahtui yksi tämän retken mieleenpainuvimmista tapahtumista. Jo Suomen suuriruhtinaskunnan aikaan Kolatselkä oli Venäjän puolella ja viereinen Käsnäselän kylä suuriruhtinaskunnan puolelle. Ihmiset olivat sukua keskenään ja kanssakäyminen vilkasta. Historiakirjoista olen lukenut, että aina '20-luvun lopulle rajan yli kuljettiin, mutta sitten neuvostoliittolaiset tiukensivat rajavalvontaa. No minä sitten pysähdyin Kolatselän kauppaan kahville, sillä kaupasta sai myös kahvia. Aikani ikäiseni, noin viisikymppisen myyjän kanssa tarinoituani aloin kysellä paikallisista ihmisistä. Myyjä kertoi Kolatselässä olevan noin 500 asukasta, joista suurin osa puhuu suomea! Sanoi, että hänellekin on ihan sama, puhutaanko suomea, venäjää vai karjalaa. Oitis muutin keskustelukieleksi suomen. Nainen jatkoi kertomustaan kuvailemalla edellä mainittujen kylien vanhaa kanssakäymistä, joka minulla olikin tiedossa. Kertoi äitinsä serkun jääneen vallankumouksen aikaan Käsnäselän puolelle ja sieltä toisen maailmansodan jälkeen evakuoituneen Varkauteen. Myyjä kuvasi hyvin tarkasti miehen, hänen ammatin ja asuin- sekä kesämökin paikan. Olen itse asunut lähes 15 vuotta Varkaudessa! Tuntui jotenkin uskomattomalta, että tällainen yhteinen kosketuspinta kahden ihmisen välille löytyi keskellä ei mitään jossakin Venäjän korvessa. Itse en tuota miestä ehtinyt tuntemaan, mutta moni paljasjalkainen varkautelaisystäväni hänet muisti. Reilun puolen tunnin jutustelun jälkeen tulin ulos kaupasta ja huomasin, että eihän tuo nyt olisi paljoa vaatinut ottaa virta-avainta pois virtalukosta. No, pyörässähän oli nyt ajonestolaite!

Kolatselästä matka jatkui vaihtelevassa säässä kohti Sortavalaa. Tien kunto ei niinkään ennen Läskelää vaihdellut, vaan hyväkuntoista uutta asfalttia pitkin sai lasketella. Maisemat olivat taas Laatokan jyrkkien rantojen lähestyessä välillä silmiä hiveleviä.


Pitkärannan kohdalla pitä välillä pysähtyä tankkaamaan ja syömään. Ja erityisesti syömään. Kuuma seljanka smetanan kera maistui taivaalliselta, kun oli koko päivän ajellut kylmässä vesisateessa. Enkä tietysti ollut viitsinyt pukea sadepukua päälle. Sään Pitkärannan jälkeen edelleen korjaantuessa mielialakin kohosi. Pian olinkin jo Sortavalassa. Olisin toki ehtinyt ajamaan kotiin saakka samana päivänä, mutta mikä tässä lomalaisella kiire.

Sortavalassa kävin tervehtimässä erästä vanhaa perhetuttavaa. Illalla sitten päätin hotelli Laatokan baarissa vetää reissun ensimmäisen perskännin. Ilta kuluikin rattoisasti. Paikallinen huora viihdytti minua koko illan tyhjässä baarissa. Kysyi melko heti, tarvitsenko palveluitaan. Ilmoitin heti, ettei kyseistä tarvetta perheellisellä ukkomiehellä ole. Mutta kun nainen totesi minun keskittyvän viinan kittaamiseen, kyttäsi kuin korppikotka koko illan, josko joutuisin niin humalaan, että saisi helpolla poimittua rahani. Viinapää piti. Tyhjin toimin joutui tyttö kotiinsa lähtemään. Noin yleisesti ottaen näihin retkiin ei kuulu alkoholi. Toki nukkumaan mennessä voi oluen tai pari ottaa, joskus jopa kolmekin, mutta ajaminen huonolla tiellä aamusta iltaan on siinä määrin rankkaa, että täytyy olla sataprosenttisessa kunnossa. Ei krapulassa, ei väsynyt. Kun kymmenen yhdentoista maissa käy nukkumaan, niin verhottomassa venäläishotellissa herääkin jo ilman kelloja ulkoa kuuluviin ääniin seitsemän maissa. Sortavalassa sen sijaan heräsin vasta yhdeltätoista helvetilliseen krapulaan ja järjettömän kauniiseen lokakuun päivään. Pari tuntia kävelin kaupungilla ihmetellen ja sitten suuntasin koto-Suomeen.


Paikallinen perusmotoristi Värtsilässä. Kuski noin 70-vuotias. Pyörä Ural vm. -90 sivuvaunulla.


Tie Sortavalasta rajalle olikin varsin tuttua, sillä olenhan sitä lukuisia kertoja joko pyörällä tai autolla kulkenut. Eräästä Metsäntutkimuslaitoksen professorista kiertää legenda, jonka mukaan hän otattaa itsestään joka vuosi keski-suomalaisen rankakasan edessä valokuvan. Tämän kuvan hän sitten lähettää joulukorttina yhdelle kollegalleen. Minusta hieno tapa. Niinpä otin matkalle tonttuhatun mukaan, ja vihdoin Värtsilässä paluumatkalla onnistuin saamaan itsestäni kuvan, jota sitten lähetin harvoille hyville kavereilleni. Hyvien kavereiden korteissa luki "Hyvää joulua, olkaahan kiltisti!". Parhaiden kavereiden korteissa taas luki "Hyvää joulua mulkerot!"


Puolitoista tuntia ja 76 kilometriä joulukorttikuvan ottamisen jälkeen olinkin taas kotona. Takana neljä päivää ja  1100 kilometriä. Ikimuistoinen reissu. Uuden suunnittelu voi alkaa. Kaikki Pirhoset, joilla on moottoripyörä ja hurtti mieli, liittykää täysivaltaisina joukkoon. Myös hang-a-round-jäsenet ilman sukunimivaatimusta tervetulleita. Porukalla matkaaminen on myös rattoisaa!

Ilkka Pirhonen, Pirhonen MC, Suomi-Finland

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Mukavahan tuo olis, jos sinullakin olisi jotakin sanottavaa!