sunnuntai 25. kesäkuuta 2017

Viikonloppusurautus Hyrsylän mutkan kautta

Pitkään tässä on hiljaa oltu, mutta nyt on jälleen palattu baanalle. Tosin niin kävi, että totesin luitten kiinni luuduttamisen sen verran aikaa vieväksi hommaksi, että myin prätkän pois ja ostin Nivan tilalle. Kaksi kesää ja kaksi leikkausta meni, kunnes sain 2015 kesän alussa katkenneen solisluun kuntoon. Liian vanha mies olen kesiä kotona viettämään. Niva-retkillä yritän kuitenkin säilyttää jotain motoristin näkökulmasta teitä arvioidessani. Mutta asiaan.

Kesäkuun 16. perjantaina tapasimme entisen Rajapysäkin pihalla Niiralassa. Matti ja Hannu prätkillä, molemmilla Bemarin matkaenskat, ja minä Nivalla. Monen kanssa on vastaavanlaisesta ollut puhetta, mutta tämä oli sitten ensimmäinen prätkä-auto-retki. Ja sitten matkaan. Rajan ylitys sujui rutiinilla ilman jonoja. Pyörät menivät läpi hieman autoa nopeammin. Nykyään Värtsilän kylälle mentäessä pitää olla rajavyöhykelupa Venäjän rajavartiolaitokselta. Kuitenkin Venäjän rajalain mukaan rajanylityspaikalta lähtevää tietä pitkin voi kulkea vyöhykkeen läpi vyöhykkeen ulkopuolella olevaan kohteeseen. Venäjän rajavartiolaitoksella on Värtsilän kylälle mennessä näin ollen tarkastuspiste, jossa rajavyöhykeluvat tarkistetaan. Selitin lupia kysymään tulleelle sotilaalle, että minulla on lupa, mutta pyörämiehillä ei. Olemme menossa Jänisjärven pohjoisrantaa pitkin kulkevaa tietä pitkin Suojärvelle. Kaveri oli hetken hyvin neuvottoman oloisena, kunnes apuun rientänyt vanhempi rajavartija kuunteli matkasuunnitelmamme ja toivotti hyvää matkaa.

Kilometrin pätkä Värtsilän kylälle on vasti'ikään saanut uuden asfaltin, mutta kylältä kohti Soanlahtea ja Suistamoa kääntyvä tie oli vanhaa hyvää soratietä. TÄHÄN TULEE LINKKI VIDEOON. Tarkoitus oli alunperin ajaa noiden vanhojen suomalaiskylien kautta, mutta Hannun navigaattori ohjasi meidät vääjäämättömästi ajamaan Roikonkosken kautta. Eli Soanlahden tienristeyksestä kohti Roikonkoski-Tolvajärvi -tietä ja sieltä sitten Roikonkoskelle. Roikonkoskelle saakka tie oli sellaista Nivalla 50-60 km/h nopeudella ajettavaa. Niva lyhyellä akselivälillään ei ole mikään paras vekotin kestävään suorassa, kun alla on täristävä alusta. Moottoripyörällä pystyy pitämään huomattavasti ripeämpää vauhtia.


Suoran toisessa päässä menee rekka ja sen takana Hannu ja Matti. Pitkäranta-Suojärvi -tie.


Roikonkosken jälkeen päästiin isommalle Pitkäranta-Suojärvi tielle. Tie oli leveämpi, mutta sorapintainen. Periaatteessa se olisi kestänyt kovemmankin nopeuden, mutta ongelmaksi muodostui, että huonot paikat tulivat sitten yllättäen eteen. Niinpä jatkoimme matkaa 60-80 km/h nopeudella karsean pölyn keskellä. Jossain edessäpäin meni kuorma-auto. Onneksi pääsimme siitä melko nopeasti ohi ja hieman puhtaammassa ilmassa Suojärvelle. Majoituksen olimme varanneet perhehotelli Tamarasta. Huoneet olivat siistit ja edulliset. Ja mikä parasta, yksi hienoimmista pysäköintialueista, mitä olen Venäjällä nähnyt. Suihku, hieman purtavaa, pari olutta ja nukkumaan. Huomenna on pitkä päivä täynnä ajoa.

Tamaran aidattu parkkialue
Aamu oli tälle kesälle poikkeuksellinen, sillä aurinko paistoi kirkkaalta taivaalta ja enteili lämmintä päivää. Tamaran maittavan ohrapuuroaamiaisen jälkeen pojat pakkasivat pyörät ja suuntasimme kohti Laatokan rannalla sijaitsevaa Uuksua. Päivän ajosuorite tulisi olemaan noin 250 kilometriä. Ensimmäinen välitavoite oli Veskelys. Suojärvi-Petroskoin tien vasemmalla puolella heti kaupungista poistuttaessa on paikalliset bensa-asemat, joista ensimmäisellä kävin tankkaamassa. Nivani vie 12 litraa sadalla, joten hepo on juotettava aina, kun lähde löytyy! Pojat ajelivat koko viikonlopun yhden tankkauksen taktiikalla. Neljänkymmenen kilometrin matka Veskelykseen taittui nopeasti, sillä tie oli venäläisittäin kelvollista öljysoraa. Veskelyksessä pysähdyimme ostamaan pikkusuolaista ja juotavaa, sillä edessä oli 100 kilometrin erämaataival pitkin pölyisiä sorateitä.

Kaupan pihalla tapasimme suomalais-venäläisen porukan. Näillä tienoilla elää vielä vanhan tsaarin Venäjän ja Suomen suuriruhtinaskunnan jälkikaiut. Tapaamiemme ihmisten suku oli jäänyt Suomen itsenäistyttyä kahden puolen rajaa. Nyt Suomen haara oli lähtenyt Venäjän puolella eläviä serkkujaan tapaamaan! Näitä aina joskus sattuu kohdalle. Tapaamisesta jäi jollain tavalla pieni olo - kuinka me ihmiset olemmekaan pieniä valtioiden temmellyskentillä. Mutta matka jatkui kohti Ignoilaa.

Matkalla Ignoilaan
Hetken Veskelyksen kaupan pihassa rupateltuamme lähdimme etenemään kohti Ignoilaa. Tie huononi merkittävästi, mutta oli edelleen ihan vauhdilla ajettavaa. Toki mutkaisella ja mäkisellä tiellä piti koko ajan muistaa mahdolliset vastaantulijat, joita kuitenkaa ei ensimmäistäkään ilmaantunut. Ja toki aina Venäjän teillä pitää muistaa, että tien kunto saattaa hetkellisesti muuttua dramaattisestikin ilman mitään ennakkoilmoitusta. Ignoilan saavutimme nopeasti.

"Suomelle kuuluessaan Ignoila oli yksi Suojärven kunnan itäosassa sijainneen ns. Hyrsylän mutkan alueen kylistä ja Suomen kylistä itäisin. Ennen vuotta 1931 Ignoila ja Hyrsylän mutka kuuluivat Salmin kuntaan, kunnes ne liitettiin Suojärveen tieyhteyden valmistuttua. Ignoila-nimi johtunee kylän ensimmäisestä asukkaasta Ignat/Ignoi Burtschasta. Suomen alueluovutusten myötä myös Ignoilan väestö asutettiin supistuneen Suomen alueelle. Tunnettu ignoilalainen on Aira Samulin.
Ignoila sijaitsee nykyisin syrjässä Petroskoista Suojärvelle johtavalta maantieltä. Kylän halki virtaa Suojoki josta on myös nimeä Suojujoki käytetty. Joessa oli Ignoilan vesivoimala alueen kuuluessa Suomelle. Vuonna 1991 voimala oli käytössä, joskin puinen pato vuoti melkoisesti. Turbiini on Tampellan ja generaattori ASEAn valmistama. Teho on alle 10 MW.
Nykyisin kylän asukasmäärä on vähäinen." (Wikipedia)
Tuo Wikipedian tekstissä mainittu voimalaitos oli edelleen varsin siistin ja kunnossa olevan näköisenä paikoillaan. Sen yläpuolella oleva puinen silta sen sijaan oli vain paikoillaan. Pojat ajoivat ilman pysähtymistä yli, mutta minun piti hetkeksi pysähtyä joen törmälle harkitsemaan ylitystä. Pientä jännitystä tuntien irrotin turvavyön, avasin ikkunan ja käsi oven kahvalla nostin kytkintä. Silta kesti kuitenkin ihan hyvin. Ei edes natissut!
Lahopuu ei natise kuorman alla
Voimalaitosta oli ihan selvästi kunnostettu
Tekemämme karttaharjoituksen perusteella tiesimme tien muuttuvan huonommaksi ja sen se todella tekikin. Moottoripyörällä pystyi etenemään vielä suht reippaasti tapeilta ajellen ja homma oli mukavaakin. Mukavaa se toki oli Nivallakin, sillä vihdoin auto pääsi oikeuksiinsa. Välillä loppui maavara ja pienellä perälläkin kolmonen tuntui isolta vaihteelta ja 30 km/h sai kuskin tuntemaan itsensä Ari Vataseksi. Vajaan kymmenen kilometrin matkaan Ignoilasta Hyrsylän kylään saimme tuhottua lähes tunnin. Kylässä on joitakin vanhoja taloja asuttuna ja olipa siellä yksi uudisrakennuskin tulollaan. Vaikka käyttämämme tiekin oli ihan selvästi liikennöity, kulkevat kyläläiset enimmäkseen Jukankylän eli Novie Peskin kautta taloilleen. Tie sitä kautta on paljon parempi.

JA TÄHÄN VIDEO TIESTÄ

Hyrsylän kylä on niitä paikkoja, joista voi sanoa, että päämäärää tärkeämpi on matka. Ainakin meidän tyylillämme kylässä ei ollut isommin ihmettelemistä, mutta sinne oli mukava ajaa. Toisaalta, jos aikaa olisi ollut vaikka yöpymiseen teltassa ja rauhassa tutustumiseen, olisi kuva paikasta varmaan muodostunut toisenlaiseksi. Hyrsylässä kuitenkin saimme jälleen kerran konkreettisesti hyvän esimerkin siitä, että hyvä etukäteen toiminta-alueen karttoihin tutustuminen maksaa itsensä takaisin. Navigaattori nimittäin olisi taas kerran ohjannut meidät ties minne, mutta muistissa oleva karttakuva ohjasi oikeaan. Kun Ignoilasta tullaan Hyrsylään, niin ensimmäisestä risteyksestä vasempaan kiertäen pääsee kiertämään Ala-Hyrsylänjärven idän puolelta ja päätyy tielle, joka vie kylästä pois. Jos taas jatkaa suoraan, seuraavasta y-risteyksestä vielä on jotenkin helppo valita oikeaan suuntaan vievä vasen tie. Seuraavaksi saavutaan neljän tien risteykseen, josta on käännyttävä vasemmalle. Kaksi muuta vaihtoehtoa päättyvät jonnekin Karjalan korpeen. Vasemmalle kääntyvä tie muuten kulkee Ala- ja Ylä-Hyrsylänjärven välistä ja tätä samaa linjaa pitkin kulki vanha Suomen ja Venäjän välinen raja. Sodan jälkeen venäläiset ovat rakentaneet järvien väliseen salmeen hyvän sillan.

Hyrsylä, älä mene tuonne, jos haluat pois kylästä. Vasemmalle on oikea reitti.

Hyrsylästä etelään oli seuraava kymmenen kilometriä tällaista

Kaikkien etukäteistiedustelujen mukaan tie Hyrsylästä etelään olisi ollut vielä aiempiakin teitä huonompi, mutta tällä kertaa tiedustelu petti. Tie muuttui melko hyväksi - prätkällä 60-80 km/tunnissa ajettavaksi. Ongelma oli kuitenkin jälleen valumavesien tien poikki kovertamat puolen metrin syvyiset ojat. Niiden vuoksi piti pitää maltti matkassa. Sodderin kautta Novie Peskiin eli Jukankylään vievä tie tuli pian vastaan ja oli loistokuntoinen. Ainut vaan, että loistokuntoisella tiellä sai päästellä niin reipasta vauhtia, että pojat ajoivat varmaan satanen lasissa sen ainoan risteyksen ohi, mistä meidän piti kääntyä oikeaan kohti Pitkäranta - Petroskoi -tietä. Onneksi havaitsivat virheensä ja minun hetken aikaa odoteltua saapuivat oikealle uralle. 75 kilometrin matka tästä risteyksestä halki asumattoman korven ei tarjonnut muuta kuin ajonautinnon, jos sitäkään. Tie oli sellaista satasta prätkällä ajettavaa, melko suorilla suunnitelmilla tehtyä, jossa ainoastaan ne arvaamattomat poikkiojat pitivät kuskin hereillä. Tavaksi tulikin, että ensimmäisenä paikalle saapunut nosti kätensä huomiomerkkinä, ettei kaikille tulisi niin nopeita jarrutuksia.

Noin pari - kolmekymmentä kilometriä ennen Petroskoin tietä Hannun etupyörä löysi jonkun terävän kivenkulman ja ilma pakeni renkaasta. Ei muuta kuin paikkaspray sisään ja matka jatkui. Samalla soitti myös Tamaran hotellinpitäjä. Oli kuulemma unohtanut ottaa sisäasiainministeriön virkailijoita varten kopion Matin passista. Kysyi, josko voisimme illan majapaikasta lähettää hänelle skannatun kuvan, ettei hän saisi turhia sakkoja asian vuoksi. Mehän lupasimme auttaa. Samalla kuulin unohtaneeni kännykän laturin huoneeni seinään. Senkin rouva lupasi säilyttää ja antaa seuraavalla viikolla paikalle saapuvalle kaverilleni. Pari viikkoa matkamme jälkeen kaveri toikin laturin minulle kotiin. Eivät ne Venäjällä kaikkea varasta!

Aikamme metsässä kiidettyämme saavuimme asfalttitien varteen. Oli kusi- ja juomatauon aika. Ohi vilahti petroskoilaisen Nord Nation -moottoripyöräkerhon väkeä. Ikään kuin olisi ollut Lady Hooligan matkassa, kun punainen tukka kypärän alta liehui. Tööttäilivät ja vilkuttivat, mutta eivät hennonneet hyvää vauhtia pysäyttää. Eipä tuo meitä haitannut.

JA TÄHÄN VIDEO

Vajaat kymmenen kilometriä ajelimme valtatie A-121:n todella hyvää asfalttia pitkin, kunnes käännyimme oikealle kohti Kinnermäen (ven. Kinerma, Кинерма) kylää. Tie kylään oli venäläisittäin kelvollista asfalttia. Itse kylän olen esitellyt viime kesän Vienan Karjalan retkeni yhteydessä. Kahvit ja piirakat kylän kahvion iloisten oululaistyttöjen tarjoaminan nautittuamme jatkoimme edelleen kohti Suurmäen kylää, kohti etelää.

Näytetään IMG_20170617_135040.jpg
Prätkäjätkät tauolla Kinnermäen museokylässä
Kinnermäen ja Viteleen väli kokonaisuudessaan on hyväkuntoista asfalttia tai soraa. Ei tarvinnut muuta kuin antaa koneelle kaasua! Ja nimenomaan nopeatempoisena ajonautintona tuo 63 kilometrin matka A-121:ltä Viteleeseen kannattaa ottaakin. Matkan varrella on neljä kylää, joista jokainen on omalla tavallaan näkemisen ja pysähtymisen arvoinen. Ennen jo mainitsemaani Kinnermäkeä on Vieljärvi ja Kinnermäen jälkeen Kinalahti ja Suurmäki. Me pysähdyimme Suurmäessä, joka on ennen vallankumousta ollut virkeä paikka. Suurmäki on aavistuksen verran päätiestä sivussa eli vajaa puoli kilometriä. Hieman kannattaa pitää mielessä, ettei aja ohi. Pikkaisen ennen kylää on päätiellä silta, joka sai automiehellä jälleen sydämen tykyttämään. Puurakenteisen sillan toinen laita on romahtamisillaan, joten erinäisillä kieltomerkeillä ja esteillä oli estetty sen käyttö. Toinen laita oli kuitenkin vielä ihan kunnossa, joten sitä saattoi käyttää! Turvavyö irti, ikkuna auki, käsi ovenkahvalle ja menoksi!
Sillan oikea reunahan on vielä ihan kunnossa

Käsittääkseni vielä 20-luvulla kylästä oltiin jollain tapaa yhteydessä Suomen puolelle Salmiin. Nyt kauniilla paikalla korkealla mäellä sijaitseva kylä teki pikkuhiljaa vääjäämätöntä kuolemaansa. 1933 kylässä oli 1200 asukasta, jotka käytännössä kaikki karjalaisia. Nyt väkeä on noin 50.
Suurmäeltä on komiat näkymät


Suurmäessä

Mutta tie kylään on kehno
Pian Suurmäen jälkeen olimmekin Viteleessä, kauniissa karjalaiskylässä Vitele-joen rannalla. Viteleestä eteenpäin tie oli sellaista paikkailtua vapaalla nopeudella ajeltavaa öljysoraa. Salmissa pidimme ruokatauon idästä päin tullessa tien vasemmalla puolella olevassa rekkamiesten suosimassa ruokalassa. Yllätykseksemme tämänkertainen myyjärouva puhui ihan ymmärrettävää suomen ja karjalan kielten sekoitusta. Syötyämme kävimme paikallisessa Pjaterotska-kaupassa (61.368105, 31.848311) ostamassa illan shashlik-lihat ja juomat palan painikkeeksi. Kyseinen kauppa on tasoltaan paikkakunnalla lähimpänä suomalaista. Kaupan takapihalla on tyypillinen venäläinen yleinen käymälä. Käykää metsässä paskomassa, en viitsinyt kuvaa laittaa kun saattavat naiset ja lapset lukea tätä.
TÄHÄN VIDEO MÖKKIKYLÄSTÄ
Salmin jälkeen olikin vain noin parinkymmenen minuutin matka päivän majapaikkaamme - Tri stihi -mökkikylään.  Paikka on kauniilla paikalla ja mökit siistejä sekä palvelu ystävällistä. Hintakaan ei ole paha. Ainut vaan, että mökkiin, joka olisi oikeasti kahden hengen mökki, on tehty järjettömien kerrossänkyratkaisujen avulla paikat neljälle. Suihkuja mökeissä ei ole, mutta saunaa voi varata. Aamulla saunassa voi käydä vapaasti suihkussa. Kuka tykkää mistäkin. Minulla on vähän mielialasta kiinni, valitsenko paikan seuraavalla kerralla. Illalla kuitenkin paistoimme maukkaat shashlikit ja Hannu kävi ohi virtaavassa Uuksu-joessa uimassa.
Kyllä saslikki on hyvää
Sunnuntaina ei sitten ollutkaan muuta kuin kotimatka jäljellä - 200 kilometriä Joensuuhun. Lyhyen kaavan mukaan se olisi tarkoittanut 200 kilometriä vaihtelevakuntoista asfalttitietä. Emme kuitenkaan tyytyneet tähän, vaan päätimme selvittää erään kauan mieltä vaivanneen mysteerin. Vuosia on puhuttu motoristiporukoissa, että pääseekö Jänisjärven etelärantaa pitkin kulkevaa tietä pitkin läpi Kirkkolahdesta (Mustakiven lomakylä) Jänisjärven asemalle. Aina keskustelu on päättynyt siihen, että "Reiska" on käynyt ajamassa reitin ja todennut tien päättyvän jokiuomaan lännestä päin tultaessa tai ratapenkkaan idästä saavuttaessa. Tiesin, että jotkut tutut ovat tuon välin ajaneet, ja nyt oli aika ottaa selvää reitistä.



keskiviikko 9. joulukuuta 2015

Hangaround-tarina, Suistamolla ja vähän muuallakin

Luin hauskan ja satuttavan kertomuksen Ylen sivuilta joensuulaisen omaishoitajan irrottelureissusta moottoripyörällä Venäjän Karjalassa. Kertomuksen kehyshenkilö oli Ilkka Pirhonen, jonka sivuille nyt vieraskynänä kirjoitan. Teki mieli ängetä mukaan Ilkan reissuille. Suomessa prätkällä pyörimisestä olin saanut täysin tarpeekseni sitä harrastettuani vuodesta 1996. Pyörän myyntikin oli käynyt mielessä. Nyt oli hommassa taas tarkoitusta. Vaikka pyöräni on perinteinen katteeton matkapyörä Kawasaki GT 750, arvelin sen pienellä modifioinnilla soveltuvan kurapyöräilyyn. Vaihdatin toukokuussa alle Dunlopin Trailmaxit. Oletus osoittautui täysin oikeaksi. Myös matkapyöräily asfaltilla tuntui hyvältä ko. renkailla.

Kun kasasimme kesäkuun alkuun 2015 viiden kaveruksen reissun Syvärille ja Petroskoihin, Yle Pohjois-Karjalan päähemmo lähti mukaan. Utriaisen Jyrki. Moottoripyöräily saattaa välillä olla se kapea, mutta sangen jäntevä säie kahden ihmisen välillä. Olin tavannut ystävääni Jykkeä hyvin satunnaisesti opiskelujen jälkeen parina viime vuosikymmenenä. Elämä heitteli. Nyt langat kasautuivat takaisin. Mukavaa oli, vaikka retken päästrategikko Ilkka kaatuikin reissun alkupuolella Syvärin varrella ja joutui palaamaan solisluu murtuneena kotiin kesken matkan. Syvärin reissun jälkeen katselimme kalentereita. Jospa sitä käytäisiin, tuota, kurapyöräilemässä vielä tämän kesän aikana rajan tuolla puolen. Mahtava ajatus!


Jykellä oli selvä visio jo etukäteen. Hänen mummolansa oli jäänyt rajan taakse Suistamon Vaaherjoelle. Miten tuon talon, tai sen rauniot sitten löytäisi? Ilkan luona vieraillessamme ilmeni, että venäläinen Yandexin karttapalvelu (maps.yandex.ru) on oikea aarre omatoimimoottoripyöräilijälle. Se on varsin tarkka, latinankielisillä kirjaimillakin löytyy versio ja, mikä parasta, Yandexin matka-aika-arviot ovat erittäin hyvin paikkansa pitäviä. Yksittäisiä taloja siitä ei kuitenkaan löydy. Tässä taas auttaa Karjalankartat.fi, eli suomalaisten 1930-luvulla tekemistä topografikartoista koostettu luovutetun Karjalan karttakokoelma. Jyken mummolan löytämisessä auttoi myös se, että hänen ukkinsa oli ratavartija. Päättelimme, että Suistamon Vaaherjoella ainut radassa kiinni ollut talo tai sen raunio olisi juuri tuo kyseinen rakennus.

Syyskuun puolelta löytyi ensimmäinen molemmille sopiva ajankohta. 11. päivän alkuillasta Jykke pyörähtikin Bemari 1200 GS:n bokserimoottori matalasti jymisten datshalleni Tohmajärvelle, rajan tuntumaan. Ilta vierähti saunoen, lievästi monenkirjavien muistelmien katveessa. Aamulla, topakoiden aamupalojen siivittämänä olimme Niiralan raja-asemalla noin yhdeksän tuntumassa. Jyken uskollisena aseenkantajana tein vielä eväsleivätkin matkaan pakaten ne oikein huolellisesti prätkän perälaukkuun. Asia osoittautui sittemmin kohtalokkaaksi virheeksi.

Ruoka miehen tiellä pitää, motoristinkin.

Ylitimme prätkillä rajapuomin autojonojen ohi, mikä on melko monella raja-asemalla ihan käytäntönäkin. Koska mökkiresidenssilläni ei ole sähköjä, piti sähköisiä suunnistusapuvälineitämme ladata. Se onnistui mukavasti Kolmas-nimisessä kahvilassa Jänismäellä Venäjän Värtsilässä. Varsinainen reitille lähtö tapahtui puoli yhdeltätoista. Suuntana oli ensin Värtsilän vanha kirkonkylä. Sieltä käännyimme Jänisjärven suuntaan. Tiestö vaihteli erittäin paljon. Yleensä hiekkatiet olivat parempia ja helpompia ajaa, koska lanat olivat liikkuneet pintoja tasoittelemassa hiljattain. Asfalteissa oli pahoja reikiä, jotka nekin ylittyivät mukavasti, jos vauhtia oli riittämiin. Jänisjärven rannalla näkyi olevan venäläisten ylellisyyslomakylä aseistettuine vartijoineen.????? 



Keli oli mitä parhain, syksyisen linnunmaitoinen, lämpötilakin hivutteli 20 astetta. Hiekkateiden lanatut reunat olivat todella arveluttavia, tien pito saattoi loppua paljon ennen sen varsinaista reunaa. Matka taittui Soanlahden kirkon raunioille hyvin vaihtelevilla nopeuksilla. Risteysten kohdalla kannatti olla tarkkana, koska pikkuteillä ei Venäjän Karjalassa ole kylttejä. Ilkan mainitsema vahvemman tien valitseminen risteyksessä oli hyvä neuvo. Hiekkatien mäessä kannatti hidastaa. Naapurimaassa ei isojakaan kuoppia tiessä ollut merkitty mitenkään. Ne sitten tulla jysähtivät pyörän alle aikanaan. Myös peileihin oli katsottava herkeämättä, ei niinkään mukavan ja jämerän matkakumppanin näkemiseksi, vaan yllättävän venäläisen liikennekulttuurin vuoksi. Ohittaja saattoi lähteä liikkeelle mutkassa, väistää vastaantulevaa lähes pyörän peiliin ja sitten jatkaa yhtä loogisesti pyörän ojaan kiilaamista.

Soanlahdelta oli mahtavat näkymät Jänisjärvelle, joka on itse jylhyys korkeitten vuorten saartamana. Järvi on todistettu meteoriittijärveksi. Itse kirkon raunioita olivat paikalliset asukkaat kunnioittaneet kaatopaikkana. Palatessamme Suistamon suuntaan vastaan tuli venäläisauto, joka oikaisi vasemmalta. Kannatti siis ajaa mahdollisimman lähellä oikeaa reunaa, muistaen kuitenkin teiden reunojen suistumisvaaran.

Lanattu tien reuna pitää hyvin vielä jalkamiehen alla, muttei välttämättä prätkän.

Soanlahdelta kaarroimme Suistamolle. Suistamon kirkolta käännyimme Leppäsyrjän suuntaan. Pölyävän tien keskellä huitoi poliisi. Hän oli kuitenkin vain selvittelemässä kaatuneen puunkuljetusrekan arvoitusta ja ohjasi meidät siitä ohi. Jatkoimme matkaa huojentunein mielin kohti Vaaherjokea. Tiellä oli kova puunkuljetusliikenne, ja osa rekoista ajoi todella kovaa. Niitä väistimme juhlallisesti, osan perävaunut kun tuntuivat heijaavan vähän sinne sun tänne. Koska varsinaista tietä Vaaherjoen asemalle ei enää ole, ajoimme tieuran ohi. Pitäessämme pientä neuvoa-antavaa taukoa avasin moottoripyörän takalaukun. Se oli aivan täynnä käsittämätöntä mömmöä. Hetken laukkuun kauhistuneena tuijotettuani tajusin, että eväsleipäpussi oli räjähtänyt tien rytkytyksestä johtuen niin, ettei siitä ollut jäljellä kuin pussin suuhun huolella tehty solmu. Kaikki muu, makkarat, juustot, voit olivat tehokkaasti porautuneet passiin ja tulliselvityspapereihin. Onneksi olin ottanut energiapatukoita mukaan. Niille tuli nyt käyttöä. Kyseenalaisen tiestön jyrääminen tuntui kuluttavan energiaa. Noin yhdeksänkymmenen kilometrin matkaan olimme käyttäneet kolmisen tuntia. Se kertoi tiestön kunnosta aika paljon.



Muutamia kilometrejä palattuamme löysimme lähes huomaamattoman polun, joka kääntyi radan suuntaan. Työnsimme melko lailla umpeen kasvanutta polkua pitkin varovasti. Radan varressa oli kuin olikin kiviraunio, jonka tulkitsimme ratavartijan talon raunioiksi. Muitakin raunioita oli, mutta ei niin kiinni radassa.

Ei vielä mummolassa, mutta pian.


Matka jatkui takaisin Suistamon kirkolle. Kirkko oli melko hyväkuntoinen. Pihalla oli innokas juttumies, joka osoittautui suomalaiseksi Reijo Leinoseksi. Hän kertoi syntyneensä Leppäsyrjässä, ja Suomesta käsin toimivansa vapaaehtoisena talonmiehenä. Uteliaisuuttani kysäisin, miksi lähes kaikki pellot olivat seudulla jääneet viljelemättä. Mies kertoi, ettei viljely oikein kannattanut. Jos maitoa lähti meijerille tuhat litraa päivässä, perille päätyi vain sata litraa. Jos viljeli kaalia koko kesän, sadonkorjuupäivänä ei pellolla ollut enää kaalinpäätäkään. Venäläiset näkyivät vierailevan kirkossa hartaassa hengessä. Jättivät pois lähtiessään kirkkoon raha-avustuksia kunnostusta varten.


Suomalainen Reijo Leinonen hoitaa vapaaehtoisena Suistamon kirkon talonmiehen tehtäviä.


Matka jatkui Alatun ja Läskelän suuntaan. Maisemat olivat rikkaan vaihtelevia ja tiet melko hyviä. Hämekoskella pysähdyttiin ihailemaan mahtavana kuohuvaa Jänisjokea. Koska Hämekoskelta Jänisjoen vartta kääntyvä tie näytti melko heikkokuntoiselta, valitsimme lännestä etelään kaartavan tien. Se vei meidät kaunista metsätietä pitkin Harlun halki kohti Petroskoi-Sortavala-tietä. 

Hämekoskella on hyvin nähtävissä Venäjälle tyypillinen kauneuden ja lohduttomuuden luoma kontrasti.



Päästessäni valtatielle meinasi tippa tulla linssiin. Niin paljon oli käsitykseni päivän mittaan hämärtynyt, millainen on hyvä tie, että Petroskoi-Sortavala-tien pinta tuntui sametilta. Kurvailimme iltapäivän auringonpaisteessa Laatokan rantoja. Laatokan helmen lähestyessä näkyi kohtalaisen paljon suomalaisia moottoripyöriä. Olimme hankkineet edullisen majoituksen Ulitsa Leninan varrelta. Yksityinen yksiö, varsin siisti. Moottoripyörät käskettiin ehdottomasti siirtämään vartioidulle parkkipaikalle tien toiseen päähän. Tottelimme. Teimme myös pienen terassikierroksen Sortavalan rannalla, joka oli pessyt paljon kasvojaan sitten viime näkemän.

Pyörät piti viedä kadun varresta yöksi vartioidulle pysäköintipaikalle.

Yleensä paikallisväestön runsas esiintyminen yleisössä kertoo hyvin ruoan hinta-laatu-suhteesta. Ravintola Relaks oli täpö täynnä sinne astuessamme. Söimme edullisen saslik-illallisen kohtalaisen hienossa ravintolassa. Normaalien ruokajuomien kera aterian hinnaksi tuli noin parikymmentä euroa per hessu.



Aamulla kävimme pienellä kävelyllä. Se johti ravintola Seurahuoneen aamupalalle, joka oli runsas ja edullinen, noin kuusi euroa hengeltä. Prätkien noudon jälkeen päätimme aiemmasta suunnitelmasta poiketen suunnata suoraan kohti Suomen raja-asemaa, vaikka päivä olikin mitä ihanin. Olimme saavuttaneet tavoitteemme, mistä oli tyytyväinen mieli.

Aamulenkin hurmiota Sortavalassa.


Niiralan raja-asemalla esittelin pakolliset proopuskat. Tullausasiakirjan kohdalla tullivirkamies Nadja ei ensin väräyttänyt evääkään. Ja, totta, se näytti siltä kuin tarpeilla käytyäni olisin pyyhkinyt siihen. ”Mjita tama on?” ”Izvinitse, leipäpaketti räjähti!” Nadja tarttui lappuun sievällä pinsettiotteella paperin ainoasta puhtaasta nurkasta. Huoh.

Ja sitten kotiin, suunnittelemaan seuraavia kurapyöräretkiä itään.



Mikko Kiiski

keskiviikko 18. marraskuuta 2015

2015 kesäkuu, Vepsän Karjala

Perjantai 5.6.2015

Ja taas mennään. Tällä kertaa osoitteena, ei Neuvostomaa vaan, Vepsän Karjala. Eli matkareitti tulisi kulkemaan Niiralasta Podporozheen eli Koskenalaan, sieltä Äänisen rantaa pitkin vepsäläiskylien läpi Petroskoihin ja sunnuntaina takaisin kotiin. Pyörän olin pakannut jo edellisenä iltana valmiiksi, vasen etuiskari vähän vuotanut, mutta totesin sen tällaisen helpon asfalttisurautuksen kestävän. Jyrki ja Jari tulivat sovitusti aamukahdeksalta, ja pääsimme matkaan kauniin aurinkoisessa säässä. Mikko ja Pikku-Mikko olivat Niiralassa Tsaikan pihassa sovitusti odottamassa. Käsipäivät ja kahvikupit nenän eteen. Kahvitellessa kävin yleisiä matkaan liittyviä asioita läpi. Pyörien huollosta ennen retkeä oli ollut puhe jo aiemmin keväällä. Muiden asioden lisäksi painotin erityisesti sitä, että Venäjän teillä ei voi olettaa mitään. Vain se, mitä silmillämme näemme, on olemassa. Seuratkaa siis tietä enemmän kuin maisemia.



Raja ylitettiin rutiinilla. Tällä kertaa tosin jouduimme odottamaan autojen kanssa samassa jonossa. Rahan vaihto, kahvit ja juomapullojen osto. Olimme valmiita matkaan. Tie rajalta Pietari-Sortavala-Petroskoi -valtatielle on suomalaisittain karseassa kunnossa, mutta kun käännyttiin kohti Läskelää Sortavalan risteyksestä tie parani. Laatokan rantamaisemissa polveileva tie antaa motoristille todellisen ajonautinnon pyörästä riippumatta. Läskelässä pysähdyimme tupakan mittaiselle jaloittelutauolle. Matkaa jatkettaessa Mikon pyörä löysi vanhan vaivansa, ei startannut millään. Aikansa starttinappia tökittyään Mikko sai pyörän käyntiin, ja matka jatkui. Huollossa ei ollut löytynyt mitään vikaa!

Läskelään saakka tie oli ollut uudelleen päällystettyä vanhaa tietä. Läskelän jälkeen alkoi uusi tie, joka oli todella hyväkuntoista asfalttia aina Pitkärantaan saakka. Kun tässä nyt sanon uusi tie, niin täytyy huomauttaa, että se on ollut samanlainen jo vuosia, mutta liittyy uuteen Laatokan länsipuoliseen Pietari-Petroskoi -tieprojektiin. Ensimmäinen Pitkärannan tie johtaa vanhalle tielle, joka on erittäin huonokuntoista asfalttia, jota pitkin joutuu ajamaan parikymmentä kilometriä ennen kaupunkiin saapumista. Niinpä jatkoimme Murheen ristille saakka, josta käännyimme kaupunkiin. Sen verran poikkesimme vanhalle tielle, että emme suoraan kääntyneet Koirinojan jaPitkärannan suuntaan, vaan kävimme tankkaamassa tutulla bensa-asemalla tankkaamassa.

Ja taas Mikolla starttiongelmia! Päätimme etsiä kaupungista varaosaliikkeen ja ostaa kontaktispraytä. Muuten suunnitelma toimi hyvin, mutta spraytä ei ollut myynnissä. Hetken aikaa pähkäilimme tilannetta ja päätimme jatkaa matkaa Mikko mukanamme, vaikka mies itse taisi olla jo valmis kääntymään takaisin Suomeen. Tie muuttui taas Pitkärannan jälkeen huonokuntoiseksi asfaltiksi. Salmissa taas jaloiteltiin kirkon raunioilla. Vaikuttava paikka, kannattaa poiketa. 



Aunusta lähestyttäessä tie paranee pian Iljinskin jälkeen ja kuuluisia Aunuksen silmänkantamattomia niittypeltoja voikin ihastella rauhassa. Hyväpintaisella pitkällä suoralla ei tarvinnut pelätä kuoppia! Saavuimme Aunukseen. Aunuksen keskustaa lähestyessämme alkoi jonkin verra olla muitakin samaan suuntaan kulkijoita, muttei kuitenkaan minkäänlaista jonoa. Hieman ennen Olonka-joen sivuhaaran eli Megreka-joen ylittävää siltaa huomioni kiintyi 40 - 50 km/h vauhdissa tien reunaa pitkin kävelevän nuoren naisen minihameeseen. Tai paremminkin haaveiluun sen sisällöstä! Sekunnin liian myöhään käänsin katseeni eteenpäin. Ruskea Mazda seisoo edelläni liikennevalojen synnyttämän jonon viimeisenä. Liian lähellä! Ainoaksi vaihtoehdoksi jää moneen kertaan harjoiteltu paniikkijarrutus! Etujarru lukkoon, ja sekunnin murto-osa myöhemmin sama takajarrulla. Juuri, kun olisi aika siirtää painoa takapyörälle jarrutustehon parantamiseksi, huomaan etupyörän kääntyvän vastustamattomasti oikeaan ja karkaavan hiekkapölyn liukastamalla asfaltilla alta pois. Ikään kuin viallinen iskari olisi aiheuttanut hallitsemattoman etupään käyttäytymisen! Seuraavaksi iskeytyi ukko katuun. Pääsin heti pystyyn ja ohikulkijoiden avustamana pyörä pystyyn ja pois tieltä. Olkapää kertoi heti, että nyt kävi pahasti. Kun pojat tulivat kyselemään, mitä tapahtui, alkoi pyörryttää, ja laskeuduin tienvarren varjoon pitkälleni. Siinä tilannetta kerratessani ehti poliisikin kyselemään kuulumisia. Olo korjaantui. Nousin pystyyn ja kokeilin käden toimintaa. Toimii, vaikka sattuukin. Ei, emme tarvitse ambulanssia emmekä halua mennä lääkäriin. Kaksi 6-satasta Buranaa Jarin matka-apteekista suuhun ja matka jatkuu. Jospa tuo olisi aamulla parempi. Tosin kypärää päähän laittaessa sattui iha sairaan paljon.

Heti liikennevalojen jälkeen käännyttiin oikealle, Megreka-joen rantaa myötäilevälle tielle. 13 kilometrin matka Pietari-Murmansk -valtatielle sujui nopeasti ja ilman ongelmia. Tie on kohtuukuntoista öljysoraa. Kuolan valtatie eli M18 tai E105 on Lotinanpellon pohjoispuolella varsin uusi. Se rakennettiin nykykuntoonsa vuonna 2011. Näin rakennusvaiheen, joka vastasi varsin tarkasti suomalaista tien tekoa. Niinpä hyväpintaisen ja leveän tien kunto oli vieläkin tosi hyvä. Matkaa Aunuksesta Lotinanpeltoon on vain viitisenkymmentä kilometriä, mutta päivä oli jo niin pitkällä, että hieman ennen Syvärin ylitystä pidimme kahvitauon. Podporozhessa sitten ruokaillaan.


Tässä vaiheessa piti jo huutaa perkelettä kypärää riisuessa ja pukiessa. Myös tie R37 kunnostettiin perinpohjin vuonna 2011. Matka jatkui ripeästi hyväkuntoista tietä pitkin. Tarkoituksemme oli poiketa myös Syvärin voimalaitoksella eli Svirstroissa, mutta olkapää oli sen tuntuinen, että käänsin risteyksen kohdalla kaasua. Tuttu hotelli Umaksimitsa löytyi helposti. Iskin passin pöytään ja totesin, että kirjoitelkaa, minä käväisen paukulla. Desi votkaa koneeseen ja olin valmis majoittautumaan. T-paitaa riisuessani oli silmissä musteta! Tässä vaiheessa kuulin hiljaisen järjen äänen. Pikku-Mikko, joka on ammatiltaan sairaanhoitaja, kopeloi olkaani ja totesi, että jos solisluu olisi poikki, huutaisin. En huutanut, joten suuntasin taksilla paikalliseen sairaalan pyytämään, että laittaisivat sijoiltaan lähteneen solisluun paikoilleen. Sairaalassa ottivat röntgenkuvat ja totesivat solisluun olevan poikki. Päät olivat noin tuuman päässä toisistaan, ja katkennut luu tuli melkein nahkasta läpi. "Nyt teemme niin, että otamme teidät osastolle. Meiiä on oikein hyvä traumatologi, joka osaa korjata tuon. Hän tulee maanantaina töihin ja leikkaa teidät. Viikon kuluttua pääsette palaamaan Suomeen." selitti lääkäri. Esitin jyrkän vastalauseeni. Monestakin syystä. Kaveri yritti vielä google-kääntäjä avulla selittää, että minut on leikattava. Sanoin, että pistä puhelin taskuun, ymmärrän kyllä, mitä puhut, mutta minua ei leikata - täällä! Aikamme neuvoteltuamme päädyimme kompromissiin. Minä saan röntgenkuvan mukaani, näytän sen Pikku-Mikolle, joka teippaa jeesusteipillä solisluun liikkumattomaksi paketiksi, ja minä hankin itselleni ja pyörälle autokyydin Suomeen.

Hotellilla Pikku-Mikko hyväksyi suunniteman. Minä soittelin itselleni kyydin ja tempaisin sen verran votkaa naamaan, että sain yön jotenkuten nukutuksi.

Lauantai 6.6.2015

Pojat nostivat pyörän hakemaan tulleen naapurini ja treenikaverini peräkärryyn. Minun oli aika luovuttaa ryhmänjohtajan paikka Jyrkille, joka jatkaa tästä myös tarinan kerrontaa.

Lauantaina keräilimme fiiliksiä aamupäivän – olihan Ilkan kaatuminen vaikuttanut koko loppukoplaan. Toisaalta Ilkan taistelumieliala tarttui meihinkin, ja olimme kaikki sitä mieltä, että jatkamme matkan loppuun. Ennen kotimatkaa Ilkka – joka oli ainoa venäjän kielen taitoinen – kirjoitti meille lapulle maamerkkejä venäjäksi ja suomeksi. Näin siksi, että saatoimme näyttää lappua paikallisille, ja osoittaa sormella mihin tai mitä tahtoisimme. Mukana oli myös puhelinnumeroita, osoitteita ja nimiä kahden päivän varalle.
Puhaltelimme siinä aamupäivällä myös edellisillan saunomisen ja illallisen jättämät höyryt Podporozhen eli Koskenalan raittiiseen ulkoilmaan. Puolilta päivin nelikkomme suuntasi hotellin pihalta kohti Syvärin alkupäätä, lähelle Äänisen rantoja. Pikku-Mikko meni keulille matkanjohtajaksi, koska hänellä toimi puhelimessa kartta offline-tilassa.
Toisen päivän reitti ei kilometereissä ollut pitkä, mutta Syvärinniskassa odotti lauttamatka joen yli ja sen jälkeen olisi pitkä pätkä hiekkatietä ja huonopintaista asfalttitietä. Syvärin lautta kulkee tunnin välein, joten huonolla tuurilla rannalla tulee pitkähkö odotusaika. Etenimme lautalle Voznesenyen kylään yhden tankkauspysähdyksen taktiikalla. Pikku-Mikko ja Turska kävivät ostamassa evästä koko porukalle. Satamassa söimme välipalaa ja odottelimme lautan lähtöä puolisen tuntia. Lautta muistuttaa Lieksan ja Kolin väliä kesäisin liikennöivää lauttaa. Lieneekö ihan samaa merkkiä ja mallia? Tosin Lieksassa lautta on kesällä 2015 jykevästi maissa – Syvärillä lautta kulki ajallaan.
Paikalliset saivat röhönaurut, kun emme ymmärtäneet alkuun heidän kehotustaan kääntää moottoripyörät toisin päin. Sitten tajusimme, mitä he tarkoittavat, mutta ihmettelimme, miksi pyörät piti kääntää. Asia selvisi, kun lautta lähti rannasta, ja kääntyi saman tien 180 ympäri – keula kohti vastarantaa. Tajusimmekin olevamme lautan keulilla, emmekä peräpäässä.
Ilkka oli sopinut meille oppaan vastarannalle. Tovin odoteltuamme, vaihtelimme Ilkan kanssa tekstareita: sain Ileltä venäjäksi kirjoitettuja viestejä, joita välitin oppaallemme. Oppaalta tulleet viestit välitin Ilkalle suomennettavaksi. Hyvin toimi: pian opas olikin jo paikalla. Kävi ilmi, että oppaan perhe remontoi vanhaa puukirkkoa. Kävimme työmaalla ihmettelemässä ortodoksista kirkkoa, ja lähtiessä luovutimme ruplia rakennuskassaan.
Kuva: Mikko Kiiski

Sitten oli vuorossa Vepsän lukko eli kantalinnoite, joka sijaitsee Syvärin rannalla, hieman lauttasatamasta joen alavirtaan päin (61.029577, 35.475061). Paikan nimi on suomeksi Telakkakallio tai venäjäksi Bogatsevan mäki. Suuri linnoitus on perua viime sotien ajoilta. Syvärin rannoilla suomalaiset ja neuvostoliittolaiset ottivat mittaa toisistaan. Linnoituksen koko tekee vaikutuksen. Erilaisia kolosia löytyy suuren kallion uumenista eri puolilta niemeä. Vepsän lukko olikin itäisen Syvärin suurin ja käytännössä ainoa suurempi kantalinnoite. Se käsitti neljä kiinteää 76 mm:n sotasaalistykkiä kallioon upotettuna. Lisäksi siellä oli neljä konekiväärikupukorsua ja majoitusluola,
Täältä matka jatkuu takaisin hiekkatielle, joka vie kohti Petroskoita. Oppaamme vinkistä pysähdymme vielä parinkymmenen minuutin ajomatkan päässä Sheleikin eli Kallion kylässä. Täällä entistetään myös kiivaasti vanhaa ortodoksikirkkoa. Ja onpa kylään avattu uusi hotellikin, jonka Ääniselle antava kesäinen terassi häämöttää kutsuvana puoleensa. Kello on jo kuitenkin paljon, ja nälkä kurnii matkaajien vatsassa. Siispä eteenpäin kohti Petroskoita.

Hiekkatiellä Kiiskin Mikolla on työsarkaa pitää vanha pyörä tieuralla. Kolmen muun enduroilla voisi matkaa taittaa nopeamminkin. Mutta kaveria ei jätetä! Sitten koittaa tyypillinen venäläinen asfalttitie, jonka pinnassa on paljon reikiä. Reiät ovat enimmäkseen niin pieniä, että Pikku-Mikko pitää vauhdin satasen tuntumassa. Silloinhan prätkä lentää reikien yli, eikä ne röykytä käsille. Tämä oli muuten ensimmäisiä opetuksiani moottoripyöräillessä Venäjällä. Ensin noita reikiä vaistomaisesti väistelee – ja niin tietenkin oikein isoja pitääkin väistää – mutta siinä käy niin, että väistämättä ajaa noihin monttuihin. Ja kun vauhtia ei ole, todellakin pyörä röykyttää monttujen mukaan. Kun vauhti on sopiva, mennään reiän yli niin, että heilahtaa. Käsissä tuntuu vain pieni tärinä.
Kuva: Jyrki Utriainen

Lauantai-illan katveessa pysähdyimme Petroskoin laitamille. Mikon kartta ei tunnistanut hotellin osoitetta. Ei kun soittamaan Ilkalle, jonka paluumatka oli edennyt jo lähelle rajaa. Pyysin Ileltä selkeät maamerkit, missä hotelli sijaitsee. Sain ne, ja lähdin etenemään kärjessä kaupungin halki kohti majapaikkaa. Hotel Peter Shuiskoje shosse 16:ssa oli itselleni uusi tuttavuus. Petroskoissa olen reissanut toistakymmentä vuotta, ja nähnyt kaupungissa suuren mullistuksen. 2000-luvun alkupuolella hotelli tarkoitti lähes yhtä kuin Pohjola tai Karelia. Yö näissä maksoi parikymppiä.
Sitten majapaikkoja ja ravintoloita alkoi ilmestyä ympäri kaupunkia. Nyt yö Peterissä maksoi tuon parikymppiä, ja kalleimmillaan tavallisesta hotellihuoneesta joutuu jo pulittamaan toista sataa euroa yöltä. Jotakin kertoo sekin, että kaupunkiin on ilmestynyt sekä Burger King että McDonalds. Ja Sigma-marketin kylkeen on noussut ostosparatiisi, josta löytyy muun muassa H&M. Peter edustaa kuitenkin vanhoja hyviä aikoja. Jos haluaa yöpyä edullisesti, se onnistuu näissä paikoissa. Hintaan sisältyy vielä aamupalakin: kahvia, leipää ja paistetut kananmunat. Ei paha 20 eurolla?
Pitkän päivän jälkeen jätimme prätkät parkkiin, pikasuihku ja syömään. Paikaksi valikoituu Park Inn –hotellin kivijalassa sijaitseva saksalaistyyppinen ravintola Paulaner Hofbrauhaus. Moottoripyöräilijän iltapalaan kuului alkuun vodkahörpyt, lämmintä leipää, tuhti makkarapannu, litran oluet ja palanpainikkeeksi jekkuryypyt. Toimii!

Kuva: Jyrki Utriainen


Vielä pyörähdys kaupungilla, muun muassa Cafe Kivachissa, missä tapasimme Suomen konsuulaatin työntekijöitä.
Sunnuntai 7.6.2015
Sunnuntai oli kotimatkapäivä. Tie Petroskoista rajalle ja Joensuuhun on nykyään hyvää asfalttitietä, joka alkaa olla ainakin sorateistä pitävälle enskapyöräilijälle jo tylsähkö. Eli tien suhteen ei yllätyksiä. Muuten päivä oli tyypillinen kotiinpaluumatka. Mielenkiintoisen siitä teki se, että oli hitonmoinen puuskittainen tuuli - ja Suomen puolella Mikko sai rakeita niskaansa. Myös puita oli kaatuillut. Meidän piti vähentää letkaan matkavauhtia alkumatkan jälkeen, kun tuntui, etteivät pyörät pysy ajokaistalla. Toinen juttu oli se, että Petroskoi-Pietari-maantiellä on oltava silmät niskassakin. Muutama kovaa ylinopeutta ajanut Audi7 ja Bemari meni todella läheltä ohi, niinsanotusti kyynärpäätä hipoen. Ja liikennemäärähän on tuolla tiellä kova. Eli käykää ihmeessä moottoripyöräilemässä Venäjällä, mutta pitäkää maltti matkassa ja keskittykää ajosuoritukseen, ettei käy niin kuin Ilkalla.
Jykke
Jälkikirjoitus 18.11.2015
Kirjoitan tätä kotona Joensuussa. Solisluu leikattiin Joensuussa. Se ruuvailtiin kasaan titaanikiskon ja kahdeksan ruuvin avulla. Elokuussa ei ollut vielä minkäänlaista luutumista havaittavissa. Nyt solisluu tuntuu jo hyvältä, mutta olkapään tienoon lihakset ovat vieläkin tietyissä liikkeissä kipeitä. Onneksi liikkuvuus on hyvä. Odotan kutsua kuun vaihteessa kontrollikäynnille. Kuvaavat olkapään ja arvioivat, josko solisluu olisi luutunut. Prätkällä olen ajellut nyt loka-marraskuussa yhteensä sellaiset 500 kilometriä. Hyvää asfalttia pitkin, sillä muuta ei vielä olkapää siedä.

tiistai 2. kesäkuuta 2015

2015 toukokuu, Vegarus

Toukokuun reissu oli hyvässä säässä toteutettu soraretki ilman isompia dramatiikkoja. Paitsi, että...

Perjantai 22.5.2015

Alkumatka sujui totuttuun tapaan. Teron kanssa ajelimme Tohmajärvelle, mistä nappasimme Sepon mukaan kesken tankkauspuuhien. Niiralasta joukkoon liittyi Hannu, ja matka voi alkaa. Rajan yli ripeästi, rahan vaihto ja matkajuomien osto. Retki voi alkaa.

Suuntasimme Roikonkoskelle pitkin Jänisjärven pohjoispuolista reittiä. Tie oli loistavassa kunnossa. Paremmassa kuin koskaan aikaisemmin. Kiitos suomalaisten omistamille venäläisille sahayrityksille, jotka operoivat paikallisissa metsissä. Reitin olen tarkemmin kuvannut maaliskuun reissusta kertovassa tekstissä. Nyt se oli sellaisessa 60 - 80 km/h nopeudella ajettavassa kunnossa.

Roikonkoskelta jatkoimme kohti Piitsjokea. Suurin osa matkasta taittui Pitkärannasta Suojärvelle kulkevaa tietä A131 pitkin. Kuljin pätkän edellisen kerran syksyllä 2009. Tie oli silloin surkeassa kunnossa ja minä, ja etenkin kaverini Turkka, liikkeellä täysin vääränlaisella kalustolla. Silloin ajelimme tuota samaista tietä pitkin 40 - 50 km/h. Nyt samaa tietä sai painaa satanen lasissa suurimman osan matkaa. Jopa minä, joka en kovasta vauhdista tykkää. Piitsijoella pidimme pienen tupakan mittaisen tauon ja päätimme, että on turha ostaa saunakaljoja pyörän päällä kuljetetavaksi. Ostetaan Vegauksesta.

Piitsijoelta lähdimme ennalta tuntemattomalle tielle kohti Vegarusta. Ennakkotiedustelu kertoi, että tuo 39 kilometrin pätkä on ajettavissa, mutta varovainen pitää olla. Ensimmäiset parikymmentä kilometriä olivat sellaista viittä kuutta kymppiä ajettavaa kunnoltaan. Joitakin risteyksiä oli, mutta niistä selvisi vaikeuksitta vahvemman tien taktiikalla. Aivan alkumatkasta oli yksi y-risteys, jossa molemmat tiet olivat yhtä vahvoja. 

Ihan sama, kumman tien valitset. Ne yhtyvät noin 100 metrin kuluttua.


Ne kuitenkin yhtyivät jälleen noin 100 metrin kuluttua. 19 kilometriä A131:ltä erkanemisen jälkeen on iso risteys. Ennakkotiedustelusta saamani tiedon mukaan vasemmanpuoleisen reitin varrella saattaa olla rypemistä edessä. Lisäksi matka on huomattavasti pitempi, ja loppupäässä enemmän tienristeyksiä. Navigaattori opasti sinne, mutta valitsimme oikeanpuoleisen reitin.


Tähän on isolta tieltä noin 19 kilometriä. Oikeanpuoleista tietä pitkin ainakin pääsee Vegarukseen.
Tien kunto heikkeni. Ajonopeus vaihteli kolmenkympin ja viidenkympin välillä, mutta koko ajan päästiin ajamalla eteenpäin. Matkalle sattui yksi isompi joki, jonka yli kulki kelvollinen silta. Ei tarvinnut edes pysähtyä arvioimaan sen kuntoa. Päivän kääntyessä illaksi saavuimme Vegarukseen. Hotelli vastasi reilusti odotuksia. Kokolattiamatot ja kaikki. Omistaja toimi respana, huonepalvelijana, kokkina, tarjoilijana jne. Lupasi, että kahden tunnin kuluttua päästään saunaan. Majoittauduimme ja poistuimme ostamaan viereisestä kaupasta saunakaljoja ja vähän votkaa ruuan painikkeeksi. Yllätys oli suuri, kun kuulimme, ettei koko kylässä myydä viinaa! Eipä ole ennen moista tullut vastaan, vaikka minäkin olen aika monessa kylässä Venäjällä pysähtynyt. Hotellissa sentäs myivät olutta, ja paikallinen kesäasukas lahjoitti meille puolikkaan pullon votkaa. Enempää emme neljään mieheen toki ruuan kanssa tarvinneetkaan. Tai oikeastaan viiteen, sillä tarjosimme myös hotellin omistajalle. Hän kertoi tilanteen johtuvan paikkakunnan pienestä väkimäärästä ja viinanmyyntilisenssin kalleudesta. Ei kannata. Kysyttäessä asiaa hän sanoi kylän naisväen olevan varsin tyytyväinen asiantilan johdosta.


Lauantai 23.5.2015

Hyvin nukutun yön jälkeen suuntasimme kohti Suojärveä. Ensin ajettiin vajaa kymmenen kilometriä vanhaa suomalaista tietä pitkin Salonjärven pohjoisrantaa pitkin risteykseen, josta oikealle kääntyen pääsee Karatsalmen kautta Suojärvelle. Me valitsimme kuitenkin reitiksemme Turhavaaran kautta kulkevan tien eli käännyimme t-risteyksestä vasemmalle. Tarkoituksemme oli vierailla Kuikkaniemen suomalaisella sankarihautausmaalla. Mutta takaisin asiaan. Tie Vegaruksesta mainittuun risteykseen oli yksi parhaista sorateistä, joita olen Venäjällä ajanut. Pinta hyvä kuin Suomessa ja mutkia kuin vanhassa lehmän polussa. Eli nautinnollinen ajaa. Vauhtia ei vain uskaltanut kovin paljoa pitää, kun piti ihastella maisemia.

Silta Salonjärven pohjoiskärjessä oli hyvässä kunnossa.
T-risteyksestä kohti Turhavaaraa kääntymisen jälkeen tie muuttui hieman heikompikuntoiseksi, mutta parani sitä mukaa kuin lähenimme tietä A132. Se oli edelleen kuitenkin sellaista 60 - 80 km/h nopeudella ajettavaa. Mutta kun aina vähän väliä piti hiljentää maisemien tai asumuksen takia. Toki tönöt taisivat olla enimmiltään tyhjiä. Noin parinkymmenen kilometrin ajon jälkeen saavutimme tien A132. Tie muuttui tosi hyväksi. Talven puunajot eivät olleet sitä särkeneet. Leppäniemen kylän jälkeen aloimme odottamaan Kuikkaniemeä ja suojärveläisten sankarivainajien muistolehtoa, josta Suojärvi-seura on pitänyt huolta vuodesta 1993. Kuikkaniemen kylän kohdalla pysähdyimme kuitenkin kuvaamaan luterilaista kirkkoa maisteri Siiskosen Willimiehen jäljillä Karjalassa -blogia varten. 

Tie kirkon kohdalla, kuten muutenkin, oli loistokuntoista.
Kuikkaniemen kirkko on palvellut jossain vaiheessa myös ortodoksisen uskon tunnustajia neuvostotyylisistä porteista päätellen. Viimeksi se on ollut sisustuksesta päätellen pioneerileiriläisten majoitustilana. Kun pioneeriaika on mennyt, on joku käynyt pystyttämässä sisälle jälleen ortodoksiristin. Noin kilometri kirkolta Suojärven suuntaan on sininen tienvittaa länteen. Viitta ohjaa suomalaiselle sankarihautausmaalle. Hautausmaa on hieman hankalasti löydettävissä, mutta kun ajaa vahvimman tien taktiikalla muutaman sadan metrin matkan läpi datsha-kylän, on etuvasemmalla niittyaukea. Niityn takana onkin sitten tuo mainittu isänmaan puolustajien viimeinen leposija. 

Kuikkaniemen sankarihautausmaa on vaikuttava paikka.
Kuikkaniemestä jatkoimme kohti Suojärveä. Tie säilyi sorapintaisena, mutta hyvissä ajoin ennen kaupunkia pinta muuttui öljysoraksi. Ajelihan sitäkin pitkin. Suojärven keskustan "isosta risteyksestä" kun kääntyy pohjoisesta päin tultaessa vasempaan pitkin ulitsa Leninaa, on 400 metrin päässä talon päädyssä mukava pieni traktiiri eli kuppila, jossa saa kohtuuhintaan syötyä mahan täyteen ihan kohtuullista mikrossa lämmitettyä ruokaa. Puolitoista kilometriä traktiirista kohti Petroskoita on paikkakunnan ainoa (?) bensa-asema, joka palvelee ympäri vuorokauden. Maksa ensin, paina mittarin punaista nappia ja tankkaa. Hae vaihtorahat. Tällainen on systeemi bensiksellä. Kannattaa iskeä sen verran iso seteli kouraan, että saa tankin täyteen. Vaihtorahat kyllä tulevat asiallisesti takaisin. Seuraava tankkausmahdollisuus on Petroskoin suunnalla Prääsässä tai sitten etelässä Pitkärannassa.

Me suuntasimme kohti etelää ja Sortavalaa. Ensimmäiset kymmenen kilometriä olivat ihan kelvollista öljysoraa, sen jälkeen päästiin taas soralle, venäläisittäin gruntovkalle. Tie on sama A131, jota pitkin olimme jo tulomatkalla ajelleet Piitsjoelle saakka. Tien pohjoispää oli samanlaisessa 100 km/h nopeuden mahdollistavassa kunnossa kuin alkupääkin. Loimolassa pidettiin pieni levähdystauko, jonka jälkeen alkoivat ongelmat. Lähtiessämme unohdin bensahanan kiinni, ja bensiini loppui juuri kun olin helvetillisellä rytinällä ylittämässä rautatien ylikäytävää. Eikös vain joku kaasarissa tympääntynyt moiseen kuiviltaan rynkytykseen ja mopo seisahtui kokonaan sadan metrin ajan jälkeen. Kaasarin ylivuotoputkesta tuli bensaa niin maan pirusti. Hetki sitä siinä tuumailtiin. Päätin, että ei nyt ihan ensimmäiseksi aleta isommin purkamaan. Koputtelin avaimen päällä kaasareita aikani, bensaa vuoti edelleen. Kamat nippuun, pyörä käyntiin, ja huonolla käynnillä kohti isoimpia näkyvillä olevia monttuja. Siitä se lähti taas toimimaan. Sain huokaista helpotuksesta. 

Matka jatkui joutuisasti hyvää tietä pitkin. Kollaa-joella pysähdyimme taivastelemaan sotahistoriaa. Aikamme kurvailtuamme tuli aika jättää A131 ja kääntyä kohti Leppäsyrjää. Tien laatu hieman huononi, mutta kun kelirikko oli jo kuivanut pois, oli tie ihan hyvässä ja ajettavassa kunnossa. Leppäsyrjän kaupalla kävimme juomassa kahvit ja jututtamassa Svetlana-neitiä. Kauppa sijaitsee googlemapsin kordinaateilla pisteessä 61.856606, 31.365866.  Leppäsyrjästä jatkoimme Suistamolle. Kirkon risteyksessä kusitaukoa pitäessämme havaitsimme, että Teron Bemarin kurasuoja oli sanonut työsopimuksensa irti. Rytkytys oli ollut liikaa.


Lokasuoja talteen ja matka jatkui vielä pienen matkan Alattuun. Alatusta Hämekoskelle ajelimme neljää kymppiä paikallista syrjätietä pitkin. Hämekosken tienoon on kuitenkin näkemisen arvoinen paikka. Kun heti sillan jälkeen kääntyy joen vartta pitkin oikealle, joutuu jonkin sortin voimalaitoksen pihaan. Siitä käännytään oikealle ja lähes kinttupolun tasoista tietä pitkin jatkaen ajetaan varsin mielenkiintoisen kyläyhteisön läpi takaisin isolle tielle. Harluun saakka jälleen soraa. Siitä pikkuhiljaa muututaan öljysoralle ja vihdoin päästään isolle tielle, Petroskoista Sortavalaan johtavalle A130:lle, hieman ennen Rautalahtea. Rautalahdessa sitten alkoi tapahtua. Ensin huomasimme Sepon Yamahan ketjusuojan olevan irti. Se nyt ei ollut iso ongelma, osa sivulaukkuun ja matkaan. Mutta se oli iso ongelma, kun havaitsimme hetken kuluttua Yamahan moottorin kopassa kaksi millimetriä halkaisijaltaan olevan kiven iskemän reiän, josta vuoti öljyä! Ei auttanut muu kuin lisätä säiliö täyteen öljyä ja lähteä ajamaan kohti Sortavalaa. Jonkin matkaa ajettuamme tarkistimme tilanteen ja totesimme vuodon olevan sen verran hidas, että pääsemme yksin tein perille. Hyvissä ajoin alkuillasta saavuimmekin majapaikaksemme valittuun majatalo Rantataloon. Kirjauduimme sisään viihtyisiin huoneisiimme ja pyysimme päästä saunaan. Kun tärkeimmät asiat oli hoidettu, kysyimme majataloa pitävän rouvan mieheltä, josko hän tietäisi, mistä voi hankkia sunnuntai-aamuna kemiallista metallia. Mies hymyili ja vinkkasi peräänsä autotalliin. Iski kemiallista metallia paketin kouraan ja sanoi menevänsä hakemaan pesuainetta, millä saa öljyn pestyä pois! Joskus on hyvääkin tuuria. Yamaha korjattiin, saunottiin ja paistettiin shaslikit. Olimme valmiita tämän päivän iltaan. Huomenna alkaa kotimatka.

Sunnuntai 24.5.2015


Aamu aukeni aurinkoisena. Ensimmäinen homma oli tarkistaa illallinen Yamahan koneremontti. Hyvin tuntui pitävän. Ei muuta kuin baanalle. Tarkoituksemme oli käydä tutustumassa Haapalammen peltoasfalttiin ja sitten ajella sorateitä pitkin Värtsilään. Peltoasfaltti on kuvattu huhtikuun "Uusia reittejä" -jutussani. Ajatus oli päästää pojat nauttimaan Hympelän- ja Karmalanjärven takaisista kylämaisemista. Niin siinä vain sitten kävi, että minä kun en karttoja enkä navigaattoreita reissuillani käytä, niin ensimmäistä kertaa muisti teki tepposet. Kun google-mapsin pisteestä 61.660555, 30.584800 olisi pitänyt kääntyä vasempaan, vaistoni sanoi oikeaan. Jouduimme hemmetin isolle hautausmaalle ja sieltä sitten takaisin isolle tielle eli A129:lle. Hetken aikaa siinä sitten pidimme kusitaukoa ja päätimme jättää suunnistusvirheen etsinnän karttojen äärelle ja siirtyä suunnitelmaan B. Eli päätimme ajaa takaisin Sortavalaan, sieltä Helylään ja Kaalamon tietä Suomeen. Kaalamon soratie oli nautinnollisen hyvässä kunnossa ja pian olimmekin tutustumassa Ruskealan marmorilouhokseen. Nopeat kuvat ja loppurutistus rajalle. Rutiinylitys ja reissu oli tehty. Kiitos hyvästä retkestä Seppo, Hannu ja Tero.

perjantai 15. toukokuuta 2015

2015 huhtikuu, uusia reittejä

Monasti noilla reissuillani näen aina suunnitellulta reitiltä poikkeavia pikkuteitä, joista tulee ajateltua, että mihinkähän tuokin tie vie? Mitä sen päästä löytyy? Tai sitten kartalla näkyy joku varsin epävarma reitti. Satelliittikuvassa vain sellainen epäselvä poikkeama vihreässä värissä. Pitäisi joskus tutkia, pääseekö siitä läpi. Kulkeeko tie kahden kylän välillä vai ei? Tällainen oli lähtötilanne, kun kaverin maisteri Siiskonen pyysi minua avustajaksi Willimiehen jäljillä Karjalassa -blogiinsa. Ja tästä keitoksesta syntyi tämän viikonloppusurautuksen teema. Ajelen pitkin tuttuja ja vähemmän tuttuja pikkuteitä tuossa rajan takana ja kuvailen maisteri Siiskoselle pytinkejä.

Perjantai 24.4.2015

Aamulla meni tunti pakatessa pyörää. Kerrankin olin jättänyt kaiken aamuun ja aloitin pakkaamaan vasta, kun vaimon henkilökohtainen avustaja oli saapunut paikalle. Lähtemään pääsin yhdeksän maissa. Ajelin vaihtelun vuoksi rajalle Öllölän kautta.  Tarkoitus oli hakea hieman tuntumaa sorasta jo täällä Suomen puolella, mutta vahingoissa ajoin Kenraalinkylän tienhaaran ohi ja sorat jäivät ajamatta. Rajalla oli jonkin verran kulkijoita, mutta Venäjän puolella, missä oli jonon poikasta, liikenteenohjaaja vinkkasi minut jonon hänniltä tyhjälle venäläisten kaistalle. Vielä kun minulla oli monikertainen tulliselvitys pyörälle ja tarkastajaksi sattui ulkonäöltä tuttu tullimies, joka muistaa minut, olivat rajamuodollisuudet nopeasti ohi ja gruntovka kutsui

Gruntovka on venäjää ja tarkoittaa soratietä. Ihan vielä en sinne päässyt, sillä edellisestä reissusta viisastuneena kävin rahanvaihdon jälkeen ruokailun lisäksi myös ostamassa tien päälle aimo annoksen kaukasialaista kivennäisvettä. Nyt ei jano yllättäisi, vaikka tulisi vähän rankempiakin paikkoja eteen. Ensimmäisenä oli kuvattavana kohteena Värtsilän kylällä jokunen muistomerkki, mutta vesisateen takia päätin jättää ne kesälle ja suuntasin Jänisjärven pohjoisrantaa pitkin kohti Soanlahtea. Tie, joka oli kuukausi sitten ollut jäinen, oli nyt juuri mukavasti sulanut. Runko oli vielä jäässä, mutta pinta oli sula ja liejuinen. Juuri sellainen, joka sai ajonautinnon korkealle, ja kaikki muu tahtoi unohtua. On se muuten ihme, miten tiedossa oleva 100 kilometriä liejuista tietä voi saada vanhan ukon innostumaan! Ei sitten tullut otettua yhtään valokuvaakaan tältä pätkältä.

Ennen Soanlahtea ehdin kuvaamaan maisteri Siiskoselle Soanlahden vanhan luterilaisen ja ortodoksisen hautaumaan sekä ortodoksisen kirkon muistokyltin. Soanlahti itsessään on jumalan hylkäämä kyläpahanen, jonka kylänraitilla yllättäen seistä törötti, ei enempää eikä vähempää, kuin linja-autopysäkki. Oli vielä käytössä olevan näköinenkin. Ajoin kauniissa peltomaisemassa kilometrin verran kylän ohi. Seuraavalla kerralla täytyy käydä katsomassa mitä tämän tien päästä löytyy. Nyt suuntasin kuitenkin kohti Suistamoa. Tie muuttui jossain määrin huonompikuntoiseksi. Jäi sellainen kuva, että tukkirekat olivat pehmittäneet sitä enemmän kuin Jänisjärven rantatietä.

Suistamolla oli tavoitteena kuvata suomalaisia sankarihautoja, mutta eiväthän ne löytyneet. Kirkon alapuolisella pellolla ajelin rinkiä innoissani kuin pienet pojat konsanaan. Missään ei näkynyt mitään jälkeä suomalaisuudesta. Vain kirkko seistä törötti mäen päällä. Eilen sitten aivan muiden asioiden tiimoilta törmäsin vanhaan valokuvaan, jossa tuo sankarihautausmaa näkyi. Olin revitellyt sen päällä. Anteenksi isänmaan sankarit, ottakaa kunniakierroksena. Pari muuta kohdetta sain kuvattua ja sitten suuntasin kohti Alattua ja Jänisjärven asemaa.

Tie muuttui paremmaksi. Suistamon ja Alatun välillä, ja miksei koko matkalla Läskelään saakka, on usein keväällä isoja pehmeikköjä, joihin on helppo upota tai kaatua. Nyt niitä ei vielä ollut puhjennut, mutta varovasti niiden pelossa ajelin silti. Hämekosken sillan jälkeen kun kääntyy joen rantaa pitkin kulkevaa tietä pitkin vasemmalle, joutuu jonkinlaisen voimalaitoksen pihaan. Ihan mielenkiintoinen muutaman sadan metrin mittainen tienpätkä. Voimalaitokselta pääsisi jatkamaan toista kautta isolle tielle, mutta sen löysin vasta jälkeen päin satelliittikuvista. Niinpä palasin tulojälkeä pitkin tielle ja jatkoin kohti Jänisjärven asemaa.

Tarkoitukseni oli käydä tarkistamassa, millaisessa kunnossa on vanha suomalaisten rakentama Jänisjärven asema - Matkaselkä -tie. Nykyisellään tiepohjaa pitkin pääsee ainakin polkupyörällä Jänisjärven asemalta Alalammen kautta Tsornie Kamny -mökkikylästä tunnettuun Kirkkolahteen. Tai paremminkin pari kilometriä ennen Jänisjärven asemaa tie tekee jyrkän mutkan oikealle. Siinä on Suomen aikaan ollut neljän tien risteys: Suoraan on päässyt Matkaselkään, vasen tie on vienyt Sortavalaan ja oikea asemalle. Tässä risteyksessä tapasin paikallisen metsänvartijan, joka oli juuri käynyt Lada Nivalla yrittämässä minun suunnitelmissa ollutta tietä. Liikaa lunta, oli kommentti. Mitäpä minä sinne yrittämään. Kuulemma kesällä olisi mahdollista päästä läpi. Ainoa epävarma kohta on enne Alalampea oleva puro. Sen reunat ovat kuulemma niin jyrkät, että kannattaa olla porukalla liikkeellä. Yksin saattaa joutua ongelmiin. Rautatie ei tuottane ongelmia. Sortavalan tiestä metsänvartija kertoi, että hänen lapsuudessaan tietä pitkin viiletettiin polkupyörällä niin että vedet silmistä vuoti. Nyt ei montaa sataa metriä pääse, kun tie muuttuu kulkukelvottomaksi. En muuten usko ennen kuin olen käynyt itse kokeilemassa! Sitten ensi kerralla.

Kun tiekuviot olivat selvitelty, mies kertoi kolme kilometriä aseman jälkeen olevasta lomakeskuksesta, lomakeskuksesta, jota pyörittää iso pietarilainen mies. Lomakeskus on linkistä aukeavan kartan pisteessä B. Sitä siis katsomaan. Jänisjärven asemakylässä on kauppa. Kun tullaan asemalle, juuri ennen kauppaa kääntyy tie oikealle. Todella pieni tie. Jo ensimmäisen viidenkymmenen metrin ajon jälkeen kävi selville, ettei lomakeskus ole tarkoitettu suomalaisille, jotka tulevat tavallisilla henkilöautoilla. Tie oli täynnään niin isoja kuoppia, että niiden ylittämiseen tarvittiin iso maastoauto tai enskapyörä. Onneksi minulla oli tuo jälkimmäinen. Ja onneksi ystäväni Matti oli vienyt minut joku talvi sitten ajamaan omalla Kotarillaan talvisessa enskasporassa. Siitä kokemuksesta oli nyt hyötyä, sillä noin 400 metrin röykkyytyksen jälkeen alkoi kunnon spoori. Tie oli periaatteessa vielä paksun ja tiukkaan pakkaantuneen lumen peitossa. Mutta koska sitä pitkin oli ajettu isopyöräisellä maastoautolla, oli tiehen syntynyt oikein tyylipuhdas spoori. Ja sitä riitti lähes kolme kilometriä. Yhdessä kohtaa oli pieni puro, jonka ylitys oli hoidettu siten, että ratapölkyn pätkät oli laitettu kummankin raiteen kohdalle. Niitä pitkin ylitys onnistuikin tyylikkäästi. Ja tien päästä löytyi ihan asiallisen näköinen lomakylä. Majoitustilaa arviolta 10 - 20 ihmiselle. Ja pihassa tehtaan paketissa puolenkymmentä kappaletta uusia veneitä. Ilmiselvästi odotettiin uistelijoita Pietarista. Tarkempi tutustuminen jäi tällä kertaa, samoin hintatason tiedustelu, sillä vahtikoira oli ainoa, joka oli jäänyt paikalle. Hetken pähkäiltyäni suunnistin takaisin.

Ja jälleen sama tilanne kuin monasti aiemminkin. Kun katselin ympärilleni, maasto näytti sille, että tänne on tultava kesällä uudestaan. Vaisto sanoi oikein. Satelliittikuva näytti jälkeen päin, että vanhoja radan pohjia ja teitä oli lähimetsissä ihan ajettavaksi asti. Eli kesällä uudestaan. Ja sitten tuli se perkeleen puro. Ajoin takaisin päin toista raidetta pitkin, kuin mitä olin tullut. Ajattelin, että vaihtelu virkistää. Tälle raiteelle oli sitten tarvittu hieman pitempi ratapölkyn pätkä, jotta purosta pääsisi yli. Pölkky oli hieman vinossa, jonka toki huomasin jo ennen pölkylle ajoa. Etupyörä meni nätisti yli. Ehdin jo huokaista helpotuksesta, kun samalla takapyörä lipesi jokeen! Ja pyörä pystyssä jyrkkää penkka vasten. Ei mitään mahdollisuuksi päästä ajamalla eteenpäin. Ei auttanut muu kuin tarttua takapään rautoihin kiinni ja nostaa takapyörä takaisin pölkylle. Funduro ei paina lastattuna kuin sellaiset noin 230 kiloa, mutta kyllä kävi mielessä että koko talven kuntosalilla käynnit eivät ole menneet hukkaa! Nätistihän se perä pölkylle nousi ja matka jatkui. Tai ei ihan vielä, sillä nyt huomasin, etten ole ottanut yhtään kuvaa tiestä.


Tämä oli tämän päivän haasteellisin osuus. Päätin suunnata Harlun ja Rautalahden kautta kohti Sortavalaa ja majapaikkaa. Harluun saakka tie oli vielä hyväkuntoista soratietä. Harlussa oli tarkoitus vielä kuvailla joitakin historiakohteita, mutta skippasin ne voimakkaan raesateen vuoksi. Tie oli muuttunut tällä välin asfalttipohjaiseksi ja sillä oli tuuman kerros rakeita. Jälleen ajelin melko hissuksiin kesäkumeilla. Harlu on muuten siinä määrin kaunista tienoota, että kannattaa kesällä poiketa, jos noille kulmille matka sattuu. Rautalahdessa oli Petroskoi-Sortavala-Pietari -valtatie sortunut osittain Laatokkaan pari viikkoa sitten. Liikenne kulki vain toista kaistaa pitkin, ja vaikka tieosuudella oli neljän tonnin painorajoitus, oli rekkajono Petroskoin suunntaan kilometrin pituinen. Eivät varmasti olleet tyhjiä autoja, jotka olivat menossa hakemaan Karjalan tasavallan pääkaupungista teollisuustuotteita Eurooppaan vietäväksi. Eli rajoitus oli, muttei sen valvontaa. Onneksi satuin tulemaan omaan jonooni sellaiseen aikaan, että pääsin viidentoista minuutin odottelun jälkeen ohittamaan sortumakohdan. 


Sortumakohdasta ei ollut kuin parinkymmenen kilometrin matka Sortavalaan. Matkalla vielä pysähdyin kaupungin laitamilla autopesulassa pesettämässä jarrut. Jarrusatuloiden välit olivat aivan täynnä heiniä ja liejua. Antti saapui Petroskoista sopivasti aivan yhtä aikaa kanssani hostellin pihalle, vaikka alkuperäisen suunnitelman mukaan pitikin tulla hieman myöhemmin. Majoittauduimme Hostel Lämpöön ja poistuimme iltapalalle. Lämpö on uusi hostelli, jossa majoittaudutaan kolmen tai neljän hengen huoneisiin. 600 ruplaa eli noin 11,50 euroa per sänky per yö. Bonuksena saattaa tosin saada aivan tuntemattoman huonekaverin.

Lauantai 25.4.2015

Sääennusteen mukaan lauantaina olisi pitänyt paistaa aurinko heti aamusta alkaen, mutta räntäsateeseen me pojat vain heräsimme. Räntäsade kuitenkin loppui melko pian ja pääsimme liikkeelle muutaman lämpöasteen pilvipoudalla säällä. Ensin kuitenkin huolsimme pyörät ja miehet. Minä olin edellisenä iltana havainnut ohjauslaakerin olevan liian löysällä ja ensitöikseni tiukkasin sen. Ketjuhuolto tuli tehtyä siinä saman tien. Vähän tiukkuutta sinnekin ja suihkaus öljyä perään. Seuraavaksi tankkasimme pöyrät kaupungin laidalla, Lahdenpohjan tien varressa, sijaitsevalla bensa-asemalla ja nautimme itse samalla  tuhdit hampurilaiset ja kupilliset kahvia aamupalaksi. Emme myöskään unohtaneet ostaa juomista matkan varrelle. Päivä voi alkaa.

Tie A129 Haapalammen taa, Kuokkaniemen risteykseen, oli suhteellisen mitäänsanomatonta asfalttitietä. Toki hyväkuntoista sellaista. Ja suomalaisiin teihin verrattuna verrattoman mutkaista. Suomalaisten tieinsinöörien puolustukseksi on todettava, että tie noudattaa toistaiseksi täysin vanhaa suomalaista tien pohjaa. Aiemmin olin tehnyt karttaharjoitusta ja todennut, että Kuokkaniemestä pitäisi päästä pikkuteitä pitkin Tuokslahteen. Lähdimme tarkistamaan kuinka asian laita todellisuudessa on.

13 kilometrin matka A129:ltä Lavijärven pohjoisrannan kautta oli enduromotoristin unelmaa. Hyväkuntoista soratietä, joka kiemurteli mäkisessä laatokankarjalaisessa mäkimaastossa. Tie oli nautinto ajaa ja maisemat kauniita katsella. Yö oli ollut kylmä ja aamun sää oli pilvinen. Silti, kun aurinko alkoi pilvien läpi lämmittää, tienoon verhosi vaippaansa sankka sumu. Lavijärven rantaa myötäilevä tie oli itse kauneus. Niin nättiä maisemaa, että oli pakko pysähtyä valokuvan ottoon.


Pian järven rannan poseerauksen jälkeen saavuimmekin Kuikkaniemen asemalle, jossa meitä odotti tilanne "teknologia vastaan ihmismieli". Antin navigaattori näytti nimittäin lähes 180 astetta eri suuntaan kuin minun päässäni oleva karttakuva etsittäessä tietä Tuokslahteen. Sen verran olimme epävarmoja, että päätimme etsiä paikallisen asukkaan, jolta kysyä. Vaan kun ei ollut ketään ulkona missään! Vain tien yli maleksivia kissoja ja pihoilla ketjussa haukkuvia koiria. Hetken aikaa pähkäiltyämme näimme miehen ja naisen verkkoja selvittämässä. Keula kohti pariskuntaa ja kysymään. Mies yritti selittää, että parempi tie olisi ajaa A129:n kautta. Nainen tuhahti merkitsevästi miestään katsoen: "Sieltähän ne on tulossa! Selvästi kysyivät sitä metsätietä. Tietävät kyllä mitä tahtovat." Niinhän me tiedettiin, ja mies neuvoi. Ihminen oli voittanut koneen; neuvottu tie oli juuri se, jonne päässäni oleva karttakuva meidät neuvoi. Kiitimme ja lähdimme etenemään. Lähtiessä kysyin vielä kalansaaliiden määrää. Ei ole kuulemma tullut. Siksi verkot on otettu pois järvestä.


Tie oli tasaisen kuntoista metsäautotietä, jossa runsas lumi ja sorapinta vaihtelivat taisisin väliajoin. Alkumatka oli lähes kelvollista sulaa, ei edes kovin kuoppaista tai liejuista tietä. Pikkuhiljaa lumen määrä lisääntyi ja sulat osuudet vähenivät. Onneksi edeltämme oli kulkenut joku paikallinen maasturi, niin renkaan urassa oli hyvä edetä. Vaan jossain vaiheessa se tulee lumen määrän suhteen raja vastaan maasturillekin. Ehdimme edetä pari kilometriä, kun lunta alkoi olla 40 - 50 senttiä ja maasturi oli kääntynyt takaisin. Niin oli pakko tehdä meidänkin, sillä katsoimme moisen lumen määrän olevan liian suuri suhteutettuna rengastukseemme. Palasimme kohti A129:ää samaa tietä pitkin kuin mitä olimme tulleetkin. Ihan yhtä mukava oli ajella paluujälkeäkin.


Yllä oleva tie on toiseksi huonoin näkemäni asfalttitie, mutta lajissaan muuten uskomattomin. Se kääntyy kohti Tuokslahtea Kuokkaniemestä tultaessa hieman ennen A129:lle saapumista. Kiertelee pari kilometriä pitkin peltoaukeaa ja päätyy lopuksi Haapalammen laitamille 300 metrin päähän kylän keskustasta. No, Haapalammelle emme enää palanneet, vaan suunnistimme kohti Tuokslahtea. Tuon uskomattoman asfalttipätkän jälkeen muutaman kilometrin matka Tuokslahteen olikin sitten varsin mitäänsanomatonta soraa. Ohitimme kylän vauhdissa ja pysähdyimme vasta luonnonkauniin Kiteenjoessa sijaitsevan kosken partaalle, jossa muinoin on sijainnut puuhiomo, sittemmin sähkölaitos ja puusepän tehdas. Ei tarvitse kauaa eksoottisen suvannon rannalla seisoa, kun ymmärtää, miksi paikka on muinoin ollut suosittu väen kokoontumispaikka. Nyt paikalla on vain raunioita ja uhmakkaasti aikaa vastaan taisteleva puusepäntehtaan piippu.

                



Aikamme kosken partaita ihasteltuamme nousimme joen toisella puolen sijaitsevaan Hotinlahden pikkukylään, jonka kyläkauppaan pysähdyimme ostamaan hieman syötävää ja täydentämään juomavarastojamme. Kaupan pihassa alkoikin sitten tapahtua. Siinä ruokaillessamme nuori kaunis kaukasialaisnainen käveli kaupan pihaan lastenvaunuja työntäen. Hetken siinä keskusteli jonkun paikallisen mummon kanssa. Kun mummo poistui paikalta, aloimme Antin johdolla ihastella vaunuissa lepäävän poikalapsen kauneutta. Nainen katsoi hetken ruskeilla nappisilmillään Anttia silmiin ja totesi: Keinuta vähän aikaa, minä käyn kaupassa. Antilla oli juuri omenaa suussa, ja ennen kuin ehti palan nielaista sanoakseen mitään, rouva olikin jo kadonnut kauppaan. No, aikanaan nappisilmä palasi ja katosi matkoihinsa ja tilanne rajoitti pelkkien rattaiden koeajoksi.

Matka jatkui. Nyt suuntasimme kohti Ruskealaa ja tarkemmin Vuoripuistona tunnettua vanhaa marmorilouhosta. Vaihtelevakuntoinen soratie polveili laatokankarjalaisessa mäkisessä maastossa ja matkanteko oli nautinnollista. Tie oli soratieksi siinä määrin hyväkuntoista, että kokenut enduromotoristi saattaisi innostua kovavauhtiseenkin ajeluun. Ongelma vain on siinä, että Venäjällä on aina varauduttava kaikkeen. Mäen tai mutkan takana saattaa olla rekka-auto väärällä kaistalla vastaan tulossa. Eli maltti mukana. Alkumatkasta oli enemmän katseltavaa, mutta kun tultiin Helylä-Kaalamo -tielle, asutus väheni. Toki selvästi on vielä nähtävissä monin paikoin suomalaisen asutuksen ja maanviljelystoiminnan jälkiä.

40 kilometrin matka marmorilouhokselle eteni ripeästi. Louhoksen ravintolassa söimme annokset makkaraperunoita nälkäämme ja totesimme, että täällä on ihan mukava käydä ajan kanssa. Pirhonen RC suosittelee muillekin. Vaan lähtöä valmistellessamme kohtasimme vastoinkäymisen. Antin Bemarista oli eturengas lähes tyhjä. Tarkempi tutkailu paljasti, että naulahan siihen oli tunkeutunut! Tarkoituksemme oli vielä käydä yrittämässä Puikkolasta Kirkkolahden ja Alalammin kautta kulkevaa reittiä, jonka loppupään olin käynyt eilen toteamassa toivottoman lumiseksi. Tämä oli nyt jätettävä. Rengas täyteen hiilidioksia ja renkaan kuntoa tarkkaillen suoraa päätä kohti Sortavalaa.


Rengas piti loistavasti ilman sisällään. Tuommoinen muutaman euron renkaan paikkaussarja, joka sisältää vähän kaikkea on todella kätevä pika-apu Venäjän arvaamattomilla teillä. Helylässä oli ensimmäinen rengaskorjaamo, josta kysyimme apua. Asentaja katsoi hetken pyörää ja totesi kaverilleen: minä olen kerran tuollaisen laittanut ja vituiksi meni. Katsotaan mitä päällikkö sanoo. Ja päällikköhän neuvoi meidät Sortavalan ainoaan mopo-moottoripyörä-polkupyörä-kauppaan ja sen yhteydessä olevaan korjaamoon. Tai ei se nyt ihan ainoa ole, sillä varaosamyyjän veli pitää keskustassa venäläisten pyörien varaosakauppaa. Pojat lupasivat laittaa renkaan.


Näki, ettei homma ollut hyvistä välineistä huolimatta kovin tuttua puuhaa. Antti sai olla koko ajan vierellä neuvomassa, mitä ja miten tehdään. 


Sillä aikaa kun Antti hosui korjaamon puolella, minä tutustuin paikallisiin motoristeihin, 


kuvan keskellä olevaan korjaamon omistajaan. Kuulemma ihan milloin vain saan soittaa ja mennään Laatokalle kalaan. No, näillä reissuilla satelee noita kutsuja sen verran, että pitäisi olla toinen mies ryyppäämässä noita kala- ja saslik-reissuja.


Paikallinen poliisi auttoi autoilijoita kalibroimaan nopeusmittareita. Venäläiset motoristit kertovat tarinaa, että poliisin tutkat olisivat niin vanhanaikaisia, etteivät älyä moottoripyörää. En tiedä totuutta. Kertokoon, ken tietää.



Kuvaavaa asentajamestareiden kokemukselle oli, että erikseen piti kehottaa käyttämään jotain liukastetta, jotta kumin saa luiskahtamaan paikoilleen. Tulihan se vihdoin laitettua, ja kellokin oli jo sen verran, että totesimme päivän ajot ajetuiksi. Palasimme majapaikkaan. Kävimme eilisiltaisessa paikassa syömässä ja Krona-baarissa parilla oluella. Sitten ukot olivatkin valmiita nukkumahommiin. 

Sunnuntai, 26.4.2015

Aika kotimatkan. Totuttuun tapaan kävimme aamupalalla Lahdenpohjan tien varrella olevalla bensa-asemalla. Hyvästelimme toisemme ja suuntasimme kohti kotejamme. Paluumatka itsessään oli varsin tylsää asfalttitietä. Tosin perustankkaajat, jotka käyvät normaalisti vain Värtsilän asemakylässä ylittämättä rautatietä, valittavat harvoin radan ylitettyään, että tie on tosi surkeassa kunnossa. No, kaikki on niin suhteellista ja kaikkeen tottuu. Myös venäläisiin kantateihin. Minä olin kuitenkin varannut muutaman mielenkiintoisen tutustumiskohteen matkan varrelle. Ensimmäinen oli hieman ennen Ryttyä vasemmalle kääntyvän tien varressa oleva pieni motelli. Varsin pieni. Kuitenkin hyvin aidattu, että periaatteessa, jos olisin hemmetin kaukana kotoa, niin voisin siitä majapaikan ottaakin.

Matkalla Särkisyrjään oli myös hyvin pieni vesistön ylitys.

Seuraavaksi oli vuorossa tosi mielenkiintoinen kolmen kilometrin tien pätkä Särkisyrjän taistelun muistomerkille. En tiedä tuosta taistelusta tuon taivaallista, mutta kuvan otin maisteri Siiskoselle. Tehköön mieleisensä jutun. Mutta kun karttaa katselee tuosta ympäriltä, niin taas alkaa enskamies innostua. Tosi paljon mielenkiintoisen näköisiä teitä, jotka täytyy joskus käydä ajamassa selville. Viimeisenä oli tarkoitus käydä katsastamassa kauan tutustumislistalla ollut leirintäalue (google-mapsilla kohdassa 61.910857, 30.607314), mutta 50 metriä päätien jälkeen tie alkoi näyttää tällaiselta:

Koska olin yksin, päätin jättää käynnin kuivemmille keleille ja suuntasin kohti rajaa ja kotia. Reissu oli käytännössä tehty. Seuraavaksi toukokuun lopussa Vegarukselle.